Epätäydellinen

LUKU 16

Astun Scottin huoneeseen varuillani, peläten Chrisin tuskaa, hänen silmistään paistavaa tyhjyyttä. En halua nähdä hänen kärsimystään, en halua vahvistusta siitä, etten voi auttaa häntä mitenkään. Ainoa mitä voin tehdä, on katsoa vierestä. Katsoa vierestä, kun hän kiipeää ylös. Katsoa, ja yrittää rakentaa hänelle köyttä ilman minkäänlaisia materiaaleja.

Veljeni makaa sängyllä, kasvot kattoa kohti ja tyhjä ilme kasvoillaan. En voi olla panematta merkille, että hänen kätensä tärisevät. Hän yrittää hengittää rauhallisesti, mutta saa aikaan vain väriseviä henkäyksiä kuin olisi tukehtumaisillaan. Minua sattuu nähdä hänet tuollaisena. Haluaisin kääntää katseeni pois, mutta samalla tiedän, että se on viimeinen asia minkä tulen tekemään. Hänen tapauksessaan en koskaan käännä katsettani pois.

"Chris?" kysyn varuillani. Hän ei värähdäkään, pysyy vain paikoillaan kuin ei edes olisi kuullut. Tiedän hänen silti kuulleen, koska hänen kätensä puristuvat nyrkkiin ja tuskaisa ilme hänen kasvoillaan kiristyy. Luovutan puhumisen suhteen ja vain kävelen hänen luokseen. Istun hänen viereensä ja tuijotan häntä tiukasti, kunnes hiljaisuus ei enää ole vaihtoehto.

"Älä tee tätä itsellesi", sanon ankarasti. Mielessäni käy se katkera ajatus, että roolimme ovat vaihtuneet. Mietin ironisesti, että vielä eilen olin sitä mieltä, etten ole kykeneväinen huolehtimaan kenestäkään. Ehkä se on totta edelleen, luultavasti on, mutta minun on pakko ainakin yrittää.

En olisi uskonut, että kukaan voisi olla enemmän palasina kuin minä, mutta hän on rikki. Niin rikki, ettei hän usko pääsevänsä enää ulos siitä kuilusta, johon on pudonnut. Minulla sen sijaan on vakaa aikomus repiä hänet ylös hänen tahtonsa mukaisesti tai siitä riippumatta. Tiedän, kuinka synkkiä hänen ajatuksensa ovat nyt, kuinka hän ei tiedä pitäisikö toivoa elämää vai kuolemaa. En ole paljoa paremmassa kunnossa, mutta sen verran kuitenkin, että olen vastuussa hänestä nyt.

Hänen silmissään välähtää jokin, mutten saa siitä kiinni. Kun hän katsoo kasvojani, hän irvistää kuin jokin tuottaisi hänelle lisää tuskaa, jopa inhoa. Tajuan, että jäljet kasvoissani näkyvät yhä - totta kai ne näkyvät. Sain veret huuhdeltua ennen kuin lähdin talostamme, mutta eivät haavat huuhtelemalla katoa. Jäljet nyrkissäni ovat mitä luultavammin myös tallella, mutta Scott tai Chase on sitonut käteni jonkinlaisella paperimenetelmällä parempien ensiapuvälineiden puutteessa sillä välin kun nukuin. En pahemmin välittänyt kysyä kumpi minusta huolehti. Siitä olisi saattanut seurata keskustelu, miksi rystyseni ylipäätään oli haavoilla, ja sitä keskustelua en halunnut käydä.

"Et sinä tuota itsellesi tehnyt", hän kuiskaa lähes vihaisesti. Se on hyvä. Viha on parempi tunne kuin se riipivä tuska, josta tiedän hänen kärsivän. Viha auttaa häntä jaksamaan niin kuin se on auttanut minua jo ikuisuuksilta tuntuvan ajan. Viha ihmisiä kohtaan, viha kaikkea ympärillä olevaa kohtaan. Viha julmuutta, itsekkyyttä, maailmaa kohtaan.

"Älä ajattele sitä", kuiskaan, koska en itsekään halua tehdä niin. Haluan työntää sen niin kauas mielestäni kuin voin, unohtaa sen ikiajoiksi. Kumpa se olisikin niin yksinkertaista.

"Tiedän, että isä teki sen", hän sanoo kuin itsestäänselvyyden. Hänen äänensä särähtää, mutta hän yrittää parhaansa mukaan pitää itseään kasassa, äänensä neutraalina. Hänen katseessaan välähtää jokin voimakas tunne, niin voimakas että se säikäyttää minut.

"Ei minulla ole isää", vastaan ilmeettömänä, ja jätän aiheen siihen. En suostu enää sanomaan siitä sanaakaan, ja hän taitaa vaistota sen minusta, koska ei jatka sitä keskustelua syvemmälle.

"Näin painajaista", Chris sanoo vaihtaen puheenaihetta, puhuen nyt lähes rupattelusävyyn. Hänen esityksensä saattaisi mennä läpi, jos hänen huulensa eivät värisisi hänen puhuessaan. "Siinä oli auto, jolla oli silmät. Isän silmät. Auto..." Hänen on pakko pysähtyä hengähtämään välissä. "Auto söi äidin ja nauroi päälle."