Epätäydellinen

LUKU 7

Pääsen jo ensimmäisen yön jälkeisenä päivänä sairaalasta pois henkilökunnan todetessa olevani tarpeeksi hyvässä kunnossa ollakseni enää hoidossa. Mitään pysyvää vammaa minulle ei jää parin arven lisäksi, mikä toisaalta on minulle samantekevää. Minulle todetaan, että jos olisin poika, kasvojeni ruhje osoittaisi katu-uskottavuutta. En vaivaudu vastaamaan, mutta ajattelen, että miksi ruhjeet saavat pojat näyttämään vahvoilta ja tytöt heikoilta. Korostaako se vain sitä, mitkä roolit yhteiskunta on näille kahdelle pääsukupuolelle antanut? Poikien kuuluu olla sankareita, tyttöjen neitoja pulassa, joten kaikki tapahtuva korostaa vain sukupuolten ennakkoluuloja. Pojalla ruhje? On varmaan vain puolustanut kunniaansa. Tytöllä ruhje? Hakattu, satutettu, onnettomuus.

Veljeäni käsketään huolehtimaan minusta, ja hän lupaa tehdä niin. En osaa sanoa, puhuuko hän totta vai ei. Varma olen vain siitä, että hän ajattelee itse puhuvansa totta. Se ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, ei koskaan minun tapauksessani.

Olen helpottunut päästessäni pois sairaiden, paljon menettäneiden ja pahemmin traumatisoituneiden keskeltä, kun omalla kohdallani onnettomuuden suurimmat vaikutukset olivat enemmänkin henkisiä kuin fyysisiä. Sairaalassa viettämäni yö oli yksi elämäni kamalimpia, kun muistojen paino tukehdutti minua sekunti sekunnilta. Tuntui kuin olisin jäänyt jumiin painajaiseen, jossa on mahdotonta nukkua muttei voi herätäkään. Ainoa mahdollinen tekemisen vaihtoehto oli itkeminen, ja ainoat tunteet pelko ja ahdistus. Tuntui kuin ajatukseni olisivat kasanneet päälleni vuoren kaikesta siitä ahdistuksesta, jota olin vuosien mittaan tuntenut. Tuntui kuin jokainen pinnan alla pitelemäni tunne olisi nyt alkanut pyristellä pintaan, ja siltä se tuntuu edelleen. En vain voi päästää niitä valloilleen, koska en tiedä, olenko tarpeeksi vahva kestääkseni omia tunteitani niin pitkän tyhjyyden jakson jälkeen.

Viikonpäivä taitaa olla nyt torstai, mutten ole ihan varma. En ole koskaan ajatellut, että sillä voisi olla mitään väliä. Tähän asti olen ajatellut, että aika on vain sana, jolla ihmiset lohduttavat itseään ajatellessaan, että kaikki johtaa johonkin - että viikonloppuna on juhlat, kahden viikon päästä pääsee ulkomaille, vuoden päästä saavuttaa jotakin tärkeää. Nuorena haluaa olla vanhempi, vanhana nuorempi, eikä koskaan ole tyytyväinen. Ensin sitä antaisi mitä vain, jotta pääsisi pois koulusta, ja sitten sinne haluaakin takaisin. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, enkä varmaan koskaan tulekaan ymmärtämään. Kuinka voisin ymmärtää jotakuta muuta, kun en ymmärrä itseänikään?

Kello on kaksitoista. Tai vähän yli. Chris on kesätöissä kaverinsa isän kioskin kassalla ollessaan yllättäen loistava asiakaspalvelija. Hän haaveilee tulevaisuudessa kokin urasta, kun taas minä en ole tehnyt mitään tulevaisuudensuunnitelmia. En käy kesätöissäkään, koska niin ikään olen ajatellut sen olevan turhaa. Olen jo pitkään ihmetellyt, mikä pointti on elää, jos kaiken päättää kuitenkin kuolema. Mikä pointti on panostaa mihinkään, jos se ei koskaan johda mihinkään?

Sairaala sai minut miettimään elämän tarkoitusta: asiaa, jolle en ole koskaan ennen suonut ajatustakaan. Lopulta päädyin siihen lopputulokseen, että jokaisen tehtävä on keksiä itselleen oma onnellinen loppunsa, oman elämänsä tarkoitus. En tarvinnut kauan aikaa miettiäkseni omaani, koska päätin heti, että sen on oltava jotain, mitä en ole koskaan saanut. Tarkoitukseni, päämääräni, on saada jostain niin mahtava tunne, että voisin kuolla onnellisena sen jälkeen. Se ei ole mikään tietty rajattu kohde, sillä onnelliseksi tekevä asia voi olla mikä vain. Se voi olla tunne, ajatus, ihminen, kokemus, mikä vain. Se on tavoitteeni. Päässäni kuitenkin jyskyttää haihtumasta kieltäytyvä ajatus, jonka mukaan en tule koskaan saavuttamaan toivettani. En ansaitse sitä.

Chris olisi halunnut jäädä kotiin kanssani, mutta vaadin häntä menemään töihin. Hän ei jäänyt kinastelemaan kanssani, koska halusi itsekin mennä mieluummin töihin kuin pitää yllä välillämme vallitsevaa painostavaa hiljaisuutta. Viime yön jälkeen olemme kiusallisessa asemassa, ja tulemme olemaan siihen asti, kunnes käymme keskustelun, jota kumpikaan meistä ei halua käydä. En tiedä, kuinka kauan siihen menee. Toivon, että sitä ei tule koskaan. Toivon, että se olisi nyt. Rehellisesti sanottuna en enää tiedä mitä haluan, en enää tiedä miten elää tästä eteenpäin. Hassua, kuinka elämää todella arvostaa vasta kun sen meinaa menettää, mutta niin se taitaa olla missä tahansa tapauksessa. Olet kiitollinen jostain vasta sitten, kun sinulle ei enää ole sitä. Jos menee näkö, kuulo, terveys, omaisuus, perhe... vasta silloin tajuaa, kuinka paljon joskus omistikaan.

Hätkähdän, kun kuulen avaimen käyvän oveen. Chrisin ei pitäisi vielä tulla kotiin, hänen työpäivänsä päättyy vasta kolmelta. Menisin katsomaan, kuka tuli, jos sängystä nouseminen ei vain olisi niin pirun vaikeaa. Vatsalihakset ovat saaneet kehossani aivan uuden merkityksen.

"Sarah?" kuuluu äitini huolestunut äiti. Mahtavaa. Hän kuuli onnettomuudestani, ja päätti nyt näytellä osansa täydellisenä perheenäitinä, joka pitää huolta lapsistaan. Isä on varmasti hänen mukanaan. Sieltä he tulevat ja kertovat varmasti rakastavansa minua, ja sanovat kuinka he voi-niin-säikähtivät kuullessaan minun loukkaantuneen. Eivät hekään rakasta minua. He vain sanovat niin, aivan niin kuin veljenikin on sanonut aina silloin tällöin. Se kuuluu rooliin. Vasta viime yönä, kun Chrisin oli aika olla rehellinen, hän ei voinut sanoa niitä kolmea pientä sanaa, koska ne eivät ole totta. Hän taisi ensimmäistä kertaa tajuta, että hän ei tosiaankaan rakasta minua. Odotan vain sitä hetkeä, kun vanhempani ymmärtävät saman.

"Anteeksi, ettemme olleet paikalla, kun tarvitsit meitä!" äiti huudahtaa kimeästi, kun pääsee huoneeni ovelle asti. He olivat kahden yön risteilyllä, mutta tiesin heidän palaavan tänään. Olin vain tavallaan toivonut, että he eivät edes vaivautuisi esittämään järkyttynyttä. Eivät he yleensä edes puhu kanssani, nyt he vain tuntevat sen velvollisuudekseen. Kirotut olkoon täydellisen elämän vaatimukset.

Jokainen solu kehossani käskee minua tokaisemaan jotain ilkeää, enkä edes vaivaudu taistelemaan itseäni vastaan. "Ei hätää, en tarvinnut teitä."

Toivon, että voisin olla erilainen. Todella toivon. En voi kuitenkaan keskittää energiaani kehenkään muuhun kuin veljeeni, sillä hänen suhteensa minulla on vielä toivoa. Hän ei halua minulle sattuvan mitään pahaa, enkä minä hänelle. Se on jo alku. Muita kohtaan en tunne sitäkään vähää.

Äitini pingottunut hymy pysyy hänen huulillaan. Kohotan kulmakarvojani. "Nyt voit poistua", tokaisen kireästi. En halua satuttaa häntä enempää, mutten voi itselleni mitään, jos hän ei nyt lähde. Ehkä hän vaistoaa sen, tai sitten hän ei vain halua itsekään puhua kanssani, joten hän lähtee. Ennen kääntymistään hän kuitenkin vielä vilkaisee poskessani olevaa ruhjetta nopeasti, mutten näe hänen kasvoillaan huolestuneisuutta. Sen sijaan näen vahingoniloa. Näen vahingoniloa oman äitini kasvoilla siitä, että minua sattui. Ja ihmiset vielä miettivät, miksen kunnioita häntä.

Isäni ei edes tule ovelle. Hän pelkää minua, omaa lastaan. Eipä sillä, että voisin syyttää häntä siitä. Jos minulla olisi kaltaiseni lapsi, pitäisin hänet itsekin etäällä.

Naurahdan itsekseni, mutta koska kehoni jokainen osa huutaa sen olleen virhe, yritän sen sijaan keskittyä olemaan paikoillani. Sattuu. Tarvitsen jonkun, en selviä yksin. En voi edes nousta ilman, että joku tulee auttamaan minut ylös.

Ironista. Elämäni on ironista. Sanoin, että pärjään itse, ja sen kerran kun en puhunut totta, minua uskottiin. Nyt puhun vain totta, ja se totuus satuttaa kaikki ympärilläni.

Viimein olen tajunnut jotain: valhe ei ole se mikä sattuu, vaan se totuus joka paljastuu. Loppujen lopuksi totuus on vaarallisempaa. Sinua ei satu, kun sinulle kerrotaan, että sinua ei ole petetty. Sinua sattuu vasta sitten, kun tiedät sen olevan valhetta.

-----------

Kiitos kommenteista, niitä saa ehdottomasti jättää jatkossakin! Ne saa mut paremmille fiiliksille kun  te arvaattekaan. Lempikohtia saa myös merkkailla ja huomautella, se ilahduttaa yhtä lailla. <3