Epätäydellinen

LUKU 1

Tuijotan häntä silmät viiruina, eikä hän edes huomaa minua - saati luo minuun katsettakaan. Tiedän hänenlaisensa oikein hyvin. Hänellä on täydellinen elämä, täydellinen tyttöystävä, täydelliset vanhemmat ja varmasti täydellinen lemmikkikoirakin. Sen tiedän varmuudella, että hän on luokkansa priimus, paras kaikessa, auttavainen ja kohtelias. Kaikki haluavat olla hänen ystäviään, ja hän on kaikkien ystävä.

Vihaan häntä. Heitä kaikkia.

Istun puistonpenkillä kasvot vihan vääristäminä ja tuijotan raikuvasti nauravaa poikaporukkaa kymmenen metrin päässä minusta. Minunlaiseeni tyttöön he eivät kiinnitä mitään huomiota, eivät kiinnittäisi vaikka olisin kiinni jonkun selässä, enkä niin oletakaan. Saatan tuijottaa ja inhota heitä aivan rauhassa, he eivät huomaa. Ja vaikka joku heistä huomaisikin minut, hän kääntäisi katseensa välittömästi pois. Ei heitä kiinnosta tyttö, joka ei kuulu lähellekään heidän maailmaansa. Tasapainottelen kahden vaiheilla, onko se hyvä vai huono asia. Ehkä se on vain hyvä. En edes kaipaa huomiota, en keneltäkään heistä.

Yritän tutkia ilmeitä heidän kasvoillaan, pienintäkin merkkiä jostakin muusta kuin tyhjästä ilosta. En onnistu. Kaikilla heistä on typerä hymy huulillaan. Herra täydellinen nauraa kaikkein koviten jokaiselle vitsille, jotka hänen jäljittelijänsä tokaisevat. He nauravat ja huutavat ja hymyilevät. Veljeni on heidän joukossaan, täydellisen pojan paras kaveri. Chris on veljeni nimi, Scott mulkoiluni kohteen. Edes Chris ei katso minuun päin. Hän on aina ollut se täydellinen lapsi perheessämme. Joskus tuntuu, että olen ainoa epätäydellinen tässä pumpulipilvien peittämässä kaupungissa.

Nousen ylös syvään huokaisten. Huokaisuni kuuluisi varmasti poikaryhmään, jos he olisivat hetken hiljaa, mutta eivät he ole. Kukaan ei huomaa kun poistun. Mielessäni käy, olenko oikeasti edes olemassa. Miten voin olla ainoa, joka ei kuulu joukkoon? Oli ryhmä mikä tahansa, minussa on aina jokin vika. En osaa laulaa tai piirtää tai olla hiljaa tai olla ystävällinen. Vapaa-aikanani en tee juuri mitään muuta kuin luen, koulussa syrjäydyn ylhäiseen yksinäisyyteeni. Neiti täydelliset ottaisivat minut kyllä mukaansa, mutten halua sitä. En halua olla samanlainen kuin kaikki muut, koska niin menettäisin persoonani. Olen mieluummin se ilkeä tyttö, joka vihaa kaikkia, kuin vain se yksi tyttö siinä yhdessä porukassa.

Kävelen mietteisiini vaipuneena katse jaloissani. En enää halua nähdä ympärilläni iloisesti hymyileviä ihmisiä kävelemässä tapaamaan toisiaan iloisesti tai menossa kauppaan ostamaan iloisesti hymyileviä omenoita tai mitä ikinä. En kuulu tähän maailmaan. Olen ainoa kyyninen ja sarkastinen likapilkku tässä täydellisesti kuuratussa kaupungissa.

Nostan katseeni maasta juuri ennen kuin törmään kiinteään, täydellisesti treenattuun kroppaan. Astun sähähtäen askeleen taaksepäin ja kohotan kasvojani vielä hiukan nähdäkseni syvänruskeat silmät, jotka katsovat minua lempeästi. "Katso eteesi!" tiuskaisen, vaikka tiedän aivan hyvin, että törmäys oli minun vikani. En voi itselleni mitään, olen liian pinttynyt jatkuvasti vihaiseen asenteeseeni.

"Olen Scott", poika sanoo. Mieleni tekisi vastata "tiedän", mutta jätän sen väliin ja kohautan olkapäitäni välinpitämättömästi. "Ja sinä olet Sarah", hän jatkaa. "Chrisin pikkusisko."

"Ai. Kiitos kun kerroit", tokaisen ja otan askeleen sivuun jatkaakseni matkaa. Hän pysäyttää minut työntämällä minua hartioista taaksepäin.
"Jutellaan", hän sanoo päättäväisesti. Katson hänen kättään olkapäälläni ja hänen silmiään vuorotellen, kunnes hän irrottaa otteensa. En kuitenkaan lähde vielä, sillä haluan tietää mitä sanottavaa hänellä on. Hän jatkaa, kun näkee etten ole menossa. "Miksi tuijotit meitä tänään?"

Selvä, hän oli nähnyt katseeni. Avaan suuni vastatakseni jotain purevaa, mutta suljen sen heti uudestaan. Mitä siihen nyt voisi vastata? Koska vihaan heitä? Se ei olisi järkevää, koska en edes tunne suurinta osaa heistä. Kohautan taas olkapäitäni ja otan askeleen sivuun. Tällä kertaa hän ei estä minua.

"Kerrot minulle vielä vastauksen!" hän huutaa perääni. En edes käänny. Niinhän hän luulee.

----

Writer's note:

Mä mietin pitkään alanko kirjottamaan tänne tarinaa, ja jos alan, alanko englanniksi vai suomeksi. Mä päädyin joohon ja suomenkieleen, mutten tiedä kuinka usein (tai harvoin) lukuja tulee. En aio ottaa tästä mitään paineita, mutta mä yritän parhaani. Ekasta luvusta tuli vähän huono (ja superlyhyt), mutten oo koskaan ennen kirjottanu kännykällä ja mun pitää totutella ensin. Kiitos kun luitte & kommentoikaa ihmeessä!

JÄLKIHUOMAUTUS: Tein tähän lukuun jälkeenpäin pienen muutoksen, jossa peruin Sarahin aikaisemman ajatuksen siitä, etteivät he Scottin kanssa ole koskaan ennen virallisesti tavanneet. Se oli epärealistista ottaen huomioon Sarahin veljen ja Scottin ystävyyden, pahoittelen. Mä olen huono kirjoittamaan tarinoita näin - niin että julkaisen sitä mukaa kuin kirjoitan. Ajatuksen menee solmuun.