Goodbye 2

Prologi

Louisin näkökulma

Kävelin tuttua hiekkapolkua pitkin hautausmaalla, määränpäänäni yksi tietty hauta. Tänään oli tullut kuluneeksi tasan kolme vuotta siitä, kun Harry oli menehtynyt. En vieläkään ollut kunnolla hyväksynyt kyseistä asiaa, mutta pahimman surun yli olin silti päässyt. Olin pystynyt jatkamaan elämääni suht normaalisti ja nykyään seurustelin, jopa erään yhden erittäin mukavan nuoren miehen kanssa. Vaikein asia elämässäni tällä hetkellä oli se, että tutut maisemat muistuttivat minua usein Harrysta. Mutta en missään nimessä voisi kuvitella muuttavani pois täältä, olihan perheeni ja kaikki ystäväni täällä. Sekä en kestäisi sitä, jos en pääsisi tasaisin ajoin käymään Harryn haudalla. Se oli paikka, jossa pystyin olemaan yksinäni ja ajattelemaan asioita.

Joskus mietin, että menneiden unohtaminen olisi vain parasta. Mutta toisaalta en pystyisi siihen, en koskaan voisi unohtaa kaikkia muistoja, joita minun ja Harryn menneisyyteen liittyi. En missään nimessä tahtoisi unohtaa mitään muistoja meistä kahdesta, en hyviä tai huonoja.

Kun saavuin lähemmäksi Harryn hautaa, huomasin sen luona olevan kaksi tuttua henkilöä. Niall ja Zayn. Nuo kaksi olivat pysyneet onnellisesti yhdessä, ja kaksikko oli jopa ajatellut naimisiin menemistä. He kaksi todellakin kuuluivat toisilleen ja näiden rakkauden toisiaan kohtaan näki jo kilometrien päästä.

Hymy muodostui kasvoilleni, kun huomasin kaksikon myös huomanneen minut. Kummankin kasvoille levisi myös hymy ja nämä lähtivät astelemaan minua kohden, samalla pidellen toisiaan kädestä kiinni.

"Hei Louis." Niall tervehti minua iloisesti hymyillen, kun olimme päässeet lähemmäksi toisiamme.

"Hei vain teillekkin." vastasin hymähtäen ja katsoin edessäni olevia ystäviäni. Niall ja Zayn todellakin olivat parhaimpia ystäviäni ja sitä he tulisivat ikuisesti olemaan. Olimme lähentyneet vain entisestään näiden kolmen vuoden aikana, olimme tukeneet toisiamme vaikeissa tilanteissa ja iloinneet yhdessä, kun siihen on ollut aihetta.

"Eikö Max tullutkaan mukaasi haudalle?" Zayn kysyi ja katsoi minua pienen hämmennyksen kera.

Pudistin vain päätäni vastaukseksi. Halusin tulla tänne yksin, vaikka olihan Max seuraansa tarjonnut. Hän oli aivan ihana poikaystävä, mutta silti tahdoin käydä Harryn haudalla yksinäni. Ja onneksi toinen oli sen ymmärtänyt, sen verran olin kuitenkin kertonut hänelle minun ja Harryn menneisyydestä.

"Me menemme nyt niin saat olla rauhassa täällä, nähdään taas pian." Niall sanoi hymyillen antaen sitten pika halauksen minulle, jonka jälkeen irlantilainen lähti yhdessä Zaynin kanssa pois paikalta.

Hymähdin pienesti, jonka jälkeen astelin muutamat viimeiset askeleet rivakasti Harryn haudan luokse. Katsoin edessäni olevaa hautakiveä ja laskin ostamani punaisen ruusun sen eteen, jonka jälkeen jatkoin vain haudan katsomista. Tämä oli se paikka, jossa saatoin tuntea Harryn läsnäolon, ihan kuin hän ei olisi poissa lainkaan. Vaikka todellisuudessa hän olikin, enkä koskaan tulisi häntä enään näkemään.

"Kaipaan sinua edelleen aivan suunnattoman paljon, tulen muistamaan sinut ikuisesti." kuiskasin hiljaa ja pyyhkäisin yksinäisen kyyneleen pois silmästäni. En itkenyt enään kunnolla tullessani tänne, vaikka ikävöinkin Harrya suuresti. Olin oppinut sen asian, että hän ei palaisi vaikka kuinka itkisin. Mutta silti sen hyväksyminen oli vaikeaa, mutta luultavasti sekin tapahtuisi ajan kuluessa.

Harryn näkökulma

Istuin yksinäni pehmeän pilven päällä ja katselin alapuolellani näkyvää maisemaa, tarkemmin sanottunan hautausmaata. Olin istunut paikoillani koko päivän ja odottanut, että näkisin Louisin. Tiesin hänen saapuvan tänne ja niin oli tapahtunutkin. Juuri parhaillaan hän nimittäin jutteli yhdessä Niallin ja Zaynin kanssa, jotka kuitenkin alkoivat tekemään lähtöä. Kaipasin noita kolmea henkilöä aivan suunnattoman paljon, enkä koskaan lakkaisi kaipaamasta. He olisivat ikuisesti sydämessäni, aivan kuten perheenikin.

Seurasin kuinka Louis asteli yksinään hautani luokse ja siinä vaiheessa lähdin liikkeelle. Hypähdin pois pilven päältä ja annoin valkoisten siipieni lennättää minut alas maahan, lähemmäksi Louisia. Toinen ei näkisi minua vaikka olisin hänen silmiensä edessä, mutta ainakin itse saisin ihastella bruneten kauniita kasvoja lähempääntä. Tietenkin olisi ihanaa, jos Louis minut näkisi ja kuulisi puhettani, mutta se ei ollut mahdollista. Vain minä voisin nähdä hänet ja kuulla hänen sanansa.

Laskeuduin muutamia metrejä Lousin eteen ja ainoastaan hautakivi oli meidän välissämme. Kuulin toisen sanat ja näin kuinka Louis pyyhki kyyneleen pois silmästään, olisin niin mielelläni tehnyt sen hänen puolestaan. Mutta se ei vain onnistuisi, ei sitten millään tavoin.

"Minäkin kaipaan sinua." sanoin hymy kasvoillani, vaikka tiesin, että Louis ei sitä kuulisi. Luulihan hänkin, että en kuulisi häntä, vaikka kuulin ja silti Louis puhui, joka kerta, kun tuli käymään haudallani. Siispä olin itsekkin ottanut tavaksi sen, että vastaan hänen sanoihinsa.

Katsoin Louisia vielä hetken aikaa, jonka jälkeen toinen kääntyi ympäri ja lähti kävelemään pois päin haudalta. Siispä itse levitin suuret valkeat siipeni ja lähdin lentäen seuraamaan Louisia. Käytin kaiken aikani minkä voin siihen, että sain olla hänen seurassaan. En koskaan tulisi kyllästymään siihen, sillä rakastin Louisia edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, ehkä jopa enemmän. Tiesin kyllä, että toisella oli uusi poikaystävä ja uusi elämä edessään. Mutta silti en voisi koskaan kieltää tunteitani, Louis tulisi aina olemaan elämäni rakkaus. Ikuisesti.

// Tässä oli nyt tämän Goodbyen jatko-osan prologi :) Toivon, että tykkäätte tästä.

Jatkan tätä siis muiden ficcieni ohella pienenä sivuprojektina, eli kirjoitan uusia lukuja, kun ehdin :) Saa nähdä mitä tästä tulee, kun en aiemmin tämän tapaista ole kirjoittanut.