Goodbye 2

Luku: 10

// Hei te ihanuudet siellä! :) Tässä olisi uusi luku teille luettavaksi, toivottavasti tykkäätte. Ja mun pitää kertoa teille yksi asia liittyen tähän ficciin, elikkäs siis tähän on enää tulossa vain epilogi ja sitten tämä olisi valmis. Mä yhdessä vaiheessa mietin jopa, jos keksisin tähän pidemmän juonen, mutta päätin kuitenkin pitää tämän alkuperäisen suunnitelman tästä, että tämä tulee olemaan tällainen lyhkäinen ficci. Ja omasta mielestäni tää kokonaisuus, jonka tämä ficci sisältää on juuri hyvä tällaisenaan ilman mitään lisäyksiä :) Mutta päästän teidät nyt tämän luvun pariin, kerron sitten epilogin parissa lisää asioita liittyen siihen mitä tulee tapahtumaan, kun saan tämän ficin päätökseen.

Louisin näkökulma

Istuin kuistilla olevassa pihakeinussa vilttiin kääriytyneenä ja katselin pihalla olevia puita, joiden lehdet olivat saaneet itselleen kauniin ruskan sävyn muutaman viikon aikana. Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun olin herännyt koomasta ja olin ehtinyt olemaan kotona siitä ajasta vasta hieman yli viikon. Lääkärit olivat välttämättä tahtoneet pitää minut sairaalassa, jotta kaikki pahimmat vammani ehtisivät parantumaan tai menemään ainakin parempaan suuntaan. Kehossani oli nähtävissä vielä muutamia mustelmia sekä arpia, joista osa tulisi jäämään iholleni ikuisesti. Mutta niiden lisäksi toinen käteni oli murtunut ja se oli kipsissä, tulisi kestämään vielä pitkä aika, kunnes käteni olisi taas kunnossa. Saan olla onnellinen siitä, että minulla ei ole enää muita suuria vammoja ja myös siitä, että olen edes hengissä. Lääkärit olivat sanoneet, että he olivat jo hetken jopa luulleet, että en tulisi heräämään koomasta, koska se onnettomuus johon olin joutunut ei ollut mikään pienin. Auto, joka minuun oli törmännyt oli ajanut reilusti yli nopeusrajoitusten ja törmäys oli sen takia ollut pahempi kuin mitä se olisi ollut, jos auton kuljettaja olisi ajanut sallittujen nopeuksien mukaisesti.

Läheiseni olivat sanoneet, että minulla oli varmasti suojelusenkeli mukanani, joka piti minusta huolta ja minusta tuntuu ihan samalta. Vaikka muistankin pelkän pimeyden ympäriltäni, kun olin koomassa niin silti uskon siihen, että joku piti minusta huolta sinä aikana.

Käänsin katseeni taivaalle, joka alkoi hiljalleen tummenemaan illan saapuessa. Kiedoin viltin tiukemmin ympärilleni ja tartuin toisella kädelläni mukiin, joka oli keinun viereisellä pöydällä. Otin huikan teetä, joka oli ehtinyt jo hieman viilenemään, mutta en välittänyt siitä vaan join mukin tyhjäksi. Tämän jälkeen laskin mukin takaisin pöydälle ja jäin istumaan keinuun, vaikka ilta alkoikin jo viilenemään. En halunnut mennä vielä sisälle, vaan tahdoin nauttia raikkaasta ilmasta, kun siihen oli mahdollisuus. Olin joutunut olemaan sairaalassa sisällä pitkän aikaa, joten tahdoin nauttia ulkoilusta, kun se oli mahdollista.

Katsoin puhelimestani kelloa ja huomasin sen lähestyvän kuutta illalla, se tarkoitti sitä, että Max saapuisi kohta kotiin töistään. Tämä oli ensimmäinen päivä, kun olin joutunut olemaan kotona ilman häntä, sillä Max oli ottanut töistä lomaa, kun olin herännyt koomasta. Hän oli tahtonut viettää aikaa kanssani ja pitää minusta huolta. Vaikka olinkin erittäin iloinen hänen huolenpidostaan oli se kieltämättä hiljalleen alkanut käymään hermoille, kun toinen oli koko ajan vieressä kyselemässä olenko kunnossa. Olin saanut melkeinpä työntää hänet tänään ovesta ulos, jotta hän lähtisi töihin.

Vilkaisin uudemman kerran taivasta ja ajatukseni palasivat siihen ajatukseen, että suojelusenkeli oli pitänyt minusta huolta onnettomuuden jälkeen. Se ei todellakaan ollut mahdoton ajatus, sillä itse uskon siihen, että kuoleman jälkeen ihmiset saavat itselleen uuden elämän ja se voisi hyvinkin olla sitä, että he toimivat muiden suojelijoina. Kukahan oli toiminut minun suojelusenkelinäni? Olisiko se mahdollisesti joku isovanhemmistani tai joku muu sukulaiseni. Se on asia, jota tuskin koskaan saan selville. Mutta on silti ihana ajatella, että itsellään on olemassa suojelusenkeli, joka pitää sinusta huolta.