Goodbye 2

Luku: 5

Louisin näkökulma

Tuntui aivan siltä kuin sydämeni olisi juuri hypännyt ulos rinnastani, kun tuijotin edessäni olevaa henkilöä. En saanut mitenkään katsettani pois hänestä, enkä olisi edes halunnutkaan, joten tuijotin vain herkeämättä kiharapäistä henkilöä. En voinut millään uskoa, että se mitä näin oli totta. Oliko tämä vain unta? Se ainakin selittäisi sen miksi olin tälläisessä pimeyden keskittämässä tilassa ja miksi ihmeessä näin Harryn edessäni. Hän ei ollut muuttunut laisinkaan, lukuunottamatta suuria valkeita siipiä. Hänellä oli edelleen tallessa ne maailman pehmeimmät kiharat, suloisimmat hymykuopat ja koko hänen olemuksensa oli samanlainen kuin vuosia sitten. Harry oli aivan yhtä täydellinen kuin oli aikoinaan ollut.

"Kyllä Louis, se olen minä." Harry vastasi hymyillen ja sai sanoillaan minut heräämään taas todellisuuten omasta pääni sisäisestä haavemaailmasta.

Katsoin vain niihin vihreisiin silmiin, jotka katsoivat minua lumoavalla tavalla takaisin. En voinut estää itseäni nousemasta ylös ja syöksymästä Harryn luokse. Olin kaivannut häntä niin kovasti ja viimein näin hänet taas, joten en todellakaan voinut pitää itseäni erossa hänestä.

Päästessäni Harryn luokse kiedoin heti käteni hänen ympärilleen halaukseen. Tunsin kuinka kiharapään keho jännittyi aluksi, mutta lopulta hänen kätensä löysivät tiensä kehoni ympärille. Hymyilin vain ja nojasin päälläni Harryn rintaa vasten, samalla hengittäen hänen täydellistä tuoksuaan. Sekään ei ollut muuttunut ollenkaan, kaikki oli kuten ennenkin.

"Olen kaivannut sinua niin paljon." kuiskasin ja tunsin kuinka kyyneleet alkoivat valumaan silmistäni. Ne olivat onnen kyyneleitä, olin niin totaalisen onnellinen tällä hetkellä.

"Minäkin sinua." Harry vastasi ja laski päänsä olalleni.

Emme tehneet hetkeen muuta kuin vain halailimme ja nautimme toistemme seurasta. Mutta aivan liian pian Harry jo irtautui halauksesta ja astui yhden askeleen taaemmas, jotta emme olisi aivan toisissamme kiinni. Katseemme pysyivät toistemme silmissä ja pystyin aistimaan kuinka onnellisia me kummatkin olimme. Harryn kohotti kätensä ja pyyhkäisi hitaasti kyyneleet pois poskiltani, jonka jälkeen hän loi suuren hymyn kasvoilleen.

"Ihmettelet varmaan missä olet?" Harry sanoi ja loi kysyvän katseensa minuun.

Nyökkäsin vain sillä en saanut sanoja ulos suustani. Kaikki mitä tämän lyhyen ajan sisällä oli tapahtunut saivat minut aivan sanattomiksi. En yksinkertaisesti saanut sanoja muodostettua ja minusta tuntui siltä, että jos sanoisin jotakin niin ääneni tulisi värisemään.

"Jouduit onnettomuuteen ja loukkaannuit vakavasti, jonka vuoksi menetit tajuntasi. Jouduit tänne sillä kehosi vaatii aikaa toipuakseen ja tällä tavoin se estää sinua heräämästä liian aikaisin, jolloin parannut nopeammin." Harry kertoi ja hänen katseensa ei liikahtanut minusta kertaakaan muualle.

Kun kuulin Harryn sanat ne vetivät minut entistäkin sanattomimmiksi, en voinut uskoa korviani. Olinko todella loukkaantunut niin vakavasti ja en muistanut siitä yhtään mitään? Kuinka kauan tulisin olemaan täällä ja mitä tapahtuisi, jos en koskaan heräisikään? Jäisinkö ikuisuudeksi tähän pimeyden valtaamaan tilaan?

"Älä missään nimessä pelästy sitä mitä sanoin. Olen täällä varmistamassa sen, että tulet varmasti pääsemään täältä pois ja pääset vielä näkemään kaikki sinulle rakkaat ihmiset." Harry vastasi ja laski sen jälkeen kätensä olalleni ja loi kasvoilleen rauhoittavan hymy.

Aivain kuin hän olisi äsken lukenut ajatukseni. Harryn sanat saivat minut rauhoittumaan ja pieni pelko, joka oli jo hetken aikaa vallinnut päässäni pyyhkiytyi pois. Harry olisi täällä kanssani ja tulisin pääsemään täältä pois.

"Oletko siis jonkinlainen suojelusenkeli?" kysyin jääden odottamaan mitä Harry vastaisi. Jokin sellainen hänen täytyi olla, se selittäisi nuo suuret untuvaisen pehmeiltä näyttävät siivet.

"Olen sinun oma suojelusenkelisi ja sen takia on minun vastuullani varmistaa, että olet kunnossa." Harry vastasi.

Nyökkäsin, kun olin kuullut Harryn sanat. Hän siis todella oli suojelusenkeli ja vieläpä minun omani, kuten hän oli sanonut. En ymmärtänyt kunnolla mitä hän sanoillaan tarkalleen ottaen tarkoitti, mutta en välittänyt siitä sillä tärkeintä oli se, että näin hänen olevan kunnossa. Olkoon hän sitten mikä tahansa tärkeintä minulle oli se, että hän oli kunnossa ja onnellinen.

"En missään nimessä haluaisi jättää sinua tänne, mutta minun on pakko lähteä." Harry sanoi varovasti ja veti minut sen jälkeen halaukseen.

"Miksi sinun pitää mennä? Vastahan me tapasimme uudelleen, et voi jättää minua tänne yksin." sanoin ja siirsin katseeni kiharapäähän. En hallunnut jäädä tänne pimeyteen yksin.

"En voi olla täällä kauan kerrallaan, mutta tulen taas ensi yönä luoksesi." Harry vastasi ja irtautui sen jälkeen halauksesta.

Katselimme toisiamme hetken aikaa, jonka jälkeen Harry kääntyi ympäri ja lähti astelemaan pois päin minusta pimeyden keskelle. Pian hän oli kadonnut kokonaan ja olin jäänyt aivan yksin.

// Tämän kertainen luku olisi tässä, toivottavasti tykkäätte :) Ei ollut niin pitkä kuin yleensä, mutta voin luvata, että seuraava on sitten taas hieman pidempi.