Goodbye 2

Luku: 3

Harryn näkökulma

Makoilin erään valkean pilven päällä tuijotellen yläpuolella olevaa kirkkaan sinistä taivasta. Päässäni pyöri vain ja ainoastaan Louis ja se mitä hän tekikään tällä hetkellä, sillä normaalisti olisin tähän aikaan seuraamassa hänen tekemisiään. Mutta nyt en voinut tehdä sitä, en kerta kaikkiaan ollut päässyt Liamista eroon sen jälkeen, kun hän heti aamusta lyöttäytyi seuraani. Hän oli tehnyt heti selväksi sen, että nyt olisi luvassa se päivä, jollon en seuraisi Louisia ollenkaan. En tulisi näkemään vilaustakaan hänestä päivän aikana. Ja sen Liam oli varmistanut sillä, että olimme lentäneet monien kilometrien päähän paikasta, jossa Louis asui.

Louisista erossa oleminen olisi paljon helpompaa, jos olisi edes kunnon tekemistä. Enkelinä tekemisen keksiminen oli varsin vaikeaa, kun mikään ei ollut samanlaista kuin ihmisenä. Vuosia sitten olisin normaalisti mennyt ystävän kanssa kahville, jos viettäisimme aikaa, mutta nyt se oli mahdotonta. Tämä todellakin oli yksi niistä puolista mitä inhosin tässä uudessa olomuodossani, vaikka muuten olihan tämä varsin leppoisaa. Mistään koulusta tai työstä ei tarvinnut huolehtia, vaikka voisihan Louisin suojelemisen laskea jonkinlaiseksi työksi. Mutta ei se silti samanlaista raatamista ollut kuin ihmisillä, jotka kävivät oikeissa töissä ja ansaitsivat palkkaa tekemällään työllä. Enkeleiden maailmassa ei todellakaan ollut sellaista käsitettä kuin raha, sillä emme tarvinneet sitä mihinkään. Ei ollut ruokaa johon kuluttaa rahaa tai mihinkään muuhunkaan, me vain elimme täällä pilvien päällä. Hyvin yksinkertaista.

"Mitä mietit?" Liamin ääni kuului viereltäni.

"Sitä miten tylsistynyt olen tällä hetkellä." vastasin ja vilkaisin sivulle päin nähden Liamin, joka makoili myöskin selälleen pilvellä tuijotellen yläpuolellamme olevaa taivasta.

"Se pitää sitten korjata." Liam sanoi ja nousi sen jälkeen istumaan ja käänsi ruskeiden silmiensä katseen minuun.

"Millä tavalla muka?" kysyin ja kohotin toista kulmaani. Mikään muu ei poistaisi tätä tylsistynyttä olotilaani kuin se, että pääsisin Louisin luokse. Hänen näkemisensä piristi minua aina.

"Miltäs kuulostaisi, jos lentäisimme kilpaa? Niin kuin silloin, kun opetin sinua lentämään." Liam vastasi katsoen minua kysyvästi, samalla hänen kasvoilleen ilmestyi pienoinen virne.

Mieleeni palasivat muistot siitä, kun Liam oli opettanut minua lentämään ja muutenkin tottumaan siipiini. Voin sanoa sen, että siinä kesti ja kauan. En millään meinannut tottua siihen, että selästäni kasvoivat yhtäkkiä suuret valkeat siivet. Ja etenkin lentämisen opettelu oli tuottanut tuskaa. Vaikka aloitimmekin harjoittelut maanpinnalta emmekä pilvien päältä, niin silti ajatus lentämisestä oli aluksi saanut minut pelon valtaan. Ihan sen takia, että en voinut uskoa siihen miten muka siivet voisivat kannattaa minua ilmassa. Etenkin, kun ne olivat aluksi varsin heikot ja en pystynyt lentämään kauan kerrallaan. Onneksi harjoittelun myötä ne vahvistuivat ja samalla myös itse aloin uskomaan enemmän siihen, että lentäminen olisi ihan mukavaa ja, että en tippuisi kesken kaiken alas taivaalta.

"No vastaa nyt edes jotakin, vai aloitko pelkäämään sitä, että häviät?" Liam kysyi virne naamallaan ja vasta nyt huomasin, että hän oli jo ehtinyt nousemaan ylös ja levittämään siipensä valmiina lähteäkseen lentoon.

"En todellakaan pelkää häviäväni sinulle." vastasin naurahtaen ja nousin sen jälkeen ylös. En todellakaan tulisi häviämään tätä, vaikka Liam oli ollut enkelinä paljon kauemmin kuin minä. Mutta olin näiden vuosien aikana kuitenkin kehittynyt lentämisessä sen verran, että olimme varsin tasavertaisia tässä lajissa.