Goodbye 2

Luku: 4

Louisin näkökulma

Mihin suuntaan katsoinkin niin pimeys ympäröi minua, en nähnyt mitään muuta kuin vain mustaa ympärilläni. Vilkuilin hädissäni ympärilleni ja toivoin näkeväni muutakin kuin vain pelkän pimeyden, mutta joka kerta, kun suuntasin katseeni jonnekkin hallitsi pimeys edelleen näkökenttääni. Minulla ei ollut mitään tietoa siitä missä olin, enkä muistanut mitä oli tapahtunut ennen kuin heräsin täältä pimeydestä. Muistini oli yhtä pimeä viime tapahtumien osalta kuin se pimeys, joka nyt hallitsi ympärilläni. Muistin vain sen, että olin ollut kävelemässä ja sitten heräsinkin täältä.

"Onko täällä ketään!" huudahdin ja jäin odottamaan vastausta, mutta sitä ei kuulunut. Kuulin vain kuinka oma ääneni kaikui ympärilläni, mutta muuten täällä oli täysin hiljaista.

Istahdin alas maahan tai miksi sitä edes pystyi kutsumaan, olin vain yksin pimeässä tilassa missä ei ollut mitään itseni lisäksi. Ympäröivä pimeys sai minut ahdistuneeksi ja päässäni pyöri ajatus siitä tulisinko koskaan pääsemään pois täältä, missä sitten ikinä olinkaan. En missään nimessä tahdo jäädä ikuisiksi ajoiksi yksinäni tänne, tahdoin vain päästä kotiin ja selvittää mitä ihmettä minulle oli tapahtunut.

Harryn näkökulma

Katselin Louisia, joka makasi sairaalan sängyllä, kun monet hoitajat ja lääkäri pyörivät hänen ympärillään. Oli vaikeaa katsoa kuinka itselleen rakas henkilö makasi paikoillaan hauraana tiedottomana omasta tilastaan ja siitä, että kamppaili juuri hengestään. Mieleni teki vain rynnätä Louisin luokse ja tarttua häntä kiinni kädestä ja olla päästämättä koskaan irti. Tiesin, että tällä hetkellä se oli täysin mahdotonta, koska en vain voisi mennä tuonne huoneeseen muiden ihmisten seuraan. Minun pitäisi vain odottaa täällä ulkona ikkunan vieressä ja odottaa, että tulisi yö jolloin voisin mennä ilman mitään huolia Louisin luokse.

Tunsin kuinka käsi laskeutui olkapäälleni ja tiesin heti, että Liam oli tullut myöskin tänne. Minun ei tarvinnut edes vilkaista taakseni, että tiesin sen olevan hän, sillä en mitenkään voinut erehtyä tuosta kosketuksesta. Olin saanut tuntea toisen käden olkapäälläni jo niin useita kertoja, että pystyin aina tietämään milloin Liam teki sen.

"Onko mitään uutta selvinnyt?" Liam kysyi ja huoli paistoi hänen äänestään läpi.

Pudistin vain päätäni ja jatkoin Louisin katselemista ikkunan kautta. Mitään uutta ei todellakaan ollut selvinnyt sen jälkeen, kun hänet oltiin sairaalaan viety. Tiesin ainoastaan sen, että tilanne oli vakava ja tarvittaisiin paljon lepoa, että Louis toipuisi onnettomuudesta. En uhrannut ajatustakaan sille, että Louis ei tulisi selviämään. Hänen olisi pakko selvitä ja saada jatkaa elämäänsä, vielä ei olisi hänen aikansa jättää kaikkia läheisiään taakseen.

"Mitä olet ajatellut tehdä, kun huone tyhjenee?" Liam kysyi ja loi ruskeiden silmiensä katseen minua kohden.

"Menen tuonne ja teen sen minkä voin tehdä auttaakseni Louisia, en anna itselleni anteeksi sitä, jos hän ei selviä." vastasin päättäväisenä, vaikka ääneni tuskin kovin vakuuttava olikaan tällä hetkellä. Mutta sanojani tarkoitin silti tosissani, tulisin todellakin tekemään kaikkeni, jotta Louis saisi jatkaa elämäänsä.

"Jotenkin arvasin tuon. Mutta muista, että siinä mitä olet menossa tekemään on omat vaaransa. Et voi pysyä hänen luonaan kauan kerrallaan, sillä jos sen teet niin sinä olet se, joka tulee jäämään pimeyden keskelle ikuisuudeksi ja kukaan ei voi sinua sieltä pelastaa." Liam sanoi, jonka jälkeen hän kääntyi ja lähti lentämään pois päin.

En sanonut mitään vaan jatkoin Louisin katselemista. Tiesin kyllä, että siinä mitä olisin menossa yön tullen tekemään olisi omat vaaransa. Mutta en antanut niiden olla esteenä itselleni, minä aikoisin mennä Louisin uneksimaan pimeyteen ja saada hänet pois sieltä.

-

Pitkän odottelun jälkeen yö oli viimeinkin saapunut ja samoin tilaisuuteni päästä Louisin luokse herättämättä mitään huomiota. Avasin varovasti ikkunaa, jonka kautta pääsisin sisälle sairaalan huoneeseen, jossa Louis oli. Onneksi eräs hoitaja oli avannut sen, jolloin minun ei tarvinnut keksiä muuta reittiä päästäkseni sisälle.

Kun pääsin sisälle kävelin suoraan Louisin luokse ja pysähdyin sängyn eteen, jonka päällä hän makasi. Mieleeni tulvahtivat muistot vuosien takaanta, jolloin minä olin ollut se, joka makasi sairaalassa. Vaikka siitä olikin jo kulunut aikaa niin siti muistot olivat pysyneet tuoreina mielessäni, en koskaan voisi unohtaa niitä päiviä joina vain pystyin odottamaan omaa kuolemaani. Olisin pystynyt muistelemaan menneitä vaikka kuinka kauan, mutta tiesin, että minun pitäisi alkaa jo toteuttamaan suunnitelmaani. En ottaisi sitä riskiä, että olisin vielä aamulla täällä, jolloin tänne voisi helposti saapua muita ihmisiä.

Astuin muutaman askeleen lähemmäksi Louisia ja tartuin varovasti hänen käteensä, joka tuntui lämpimältä omaani vasten. Ainakin se kertoi siitä, että kaikkea toivoa parantumisen suhteen ei olisi menetetty. Pieni hymynkaare ilmestyi huulilleni, kun pidin rakkaani kädestä kiinni. Suljin silmäni ja keskityin ajattelemaan vain Louisia, jotta pääsisin tämän luokse. Tämä oli ensimmäinen kerta enkelinä, kun edes koitin päästä kenenkään unimaailmaan, mutta tiesin onnistuneeni siinä, kun ympärilleni alkoi hiljalleen ilmestymään pimeyttä.

Kun en enään tuntenut Louisin kättä omassani avasin silmäni ja vilkaisin ympärilleni, olin pimeyden täyttämässä tilassa. Juuri tälläiseksi olinkin ajaellut paikan, jossa Louis tällä hetkellä oli. Hän oli täällä pimeyden ja tiedottomuuden keskellä ja minun olisi tarkoitus saada hänet pois täältä. Tulisin palaamaan tänne niin kauan kunnes Louis olisi palannut tajuihinsa ja voisi jatkaa elämäänsä.

Lähdin kävelemään eteen päin pimeydessä ja samalla vilkuilin ympärilleni, jotta huomaisin Louisin heti, kun hän vain olisi tarpeeksi lähellä. Tuntui oudolta kävellä, kun ei nähnyt minne kulki, mutta tiesin onneksi sen, että en voisi törmätä täällä mihinkään. Ainoastaan minä ja Louis olisimme täällä pimeyden keskellä ja tulisin kyllä näkemään hänet ennen kuin kävelisin häntä päin, joten törmäys ei olisi mahdollista.

Olin kävellyt hetken aikaa eteen päin, kun kuuin huudahduksen kaikuvan ilmassa. Eikä se ollut kenen tahansa vaan Louisin, hän selvästikkin oli hämmentynyt siitä missä tällä hetkellä oli. Lähdin kulkemaan ääntä kohden ja pidin katseeni koko ajan siinä suunnassa, josta ääni oli äsken kuulunut. Hiljalleen aloin erottamaan edessä päin jotakin muuta kuin vain pelkkää mustaa ja tiesin sen olevan Louis. Hän istui maassa ja katseli ympärilleen kuin yrittäen löytää edes pienenkin asian, johon kohdentaa katseensa.

Kun olin vain enään pienen matkan päässä brunetesta niin hänen katseensa eksyi minuun ja tunsin kuinka hänen sinisten silmiensä katse jähmettyi minuun. Voin vain kuvitella minkälaisia ajatuksia hänen päänsä sisällä pyöri juuri nyt, kun hän näki minut näiden monien vuosien jälkeen ja vieläpä niin, että suuret valkeat siivet olivat kiinnittyneinä selkääni.

"Ha-harry, oletko se todella sinä?" Louis kysyi epävarmana ja hänen silmiensä katse jähmettyi minuun.

// Viimein Louis pääsi tapaamaan Harryn vuosien jälkeen, kertokaa toki mitä mieltä olette tästä :)