En tiedä mitä kello oli, mutten saanut enää unta. Kuulin vaimeasti äidin puhuvan jonkun kanssa keittiössä, joten meillä taisi olla vieraita. Kurtistin kulmiani ja nousin istumaan raapien päätäni. Hapuilin puhelintani pöydältä ja katsoin kelloa. 3.09!
Nousin ylös ja avasin huoneeni oven ja lähdin hipsimään hiljaa keittiöön. Tiedän. Tosi lapsellista kuunnella vanhempien keskustelua. Kurkkasin keittiön ovesta ja näin äidin juttelevan kaverinsa kanssa.
"Minusta Rileyn pitäisi tietää..." äidin kaveri sanoi lohduttavasti.
"Miten minä kerron, että hänen isänsä on kuollut ja nyt minun täytyy kertoa, että hän on elossa ja olin valehdellut Rileylle. Lisäksi minun täytyy kertoa, että hänellä on veli, jonka hänen isä vei mukanaan kun kuuli minun odottavan uutta lasta", äiti sanoi itkien. Mitä helvettiä!? Kyyneleet kihosivat silmiini ja menin huoneeseeni itkien. Miten äiti saattoi tehdä minulle näin? Hän valehteli isäni kuolleen! Otin laukkuni, johon pakkasin laturin, kuulokkeet, pari paitaa ja parit housut, sekä vähän rahaa.
Vaihdoin yövaatteeni farkkuihin ja harmaaseen huppariin, jonka vedin toppini päälle. Nappasin laukkuni ja puhelimeni mukaan ja lähdin huoneestani pois. Kävelin kyyneleet silmistä valuen eteiseen vetämään kengät jalkaani. Otin takkini naulasta ja lähdin ulos.
Vedin hupparin hupun päähäni ja laahustin kohti Joen taloa toivoen, että hän olisi hereillä.
Näin heidän suuren talonsa ja kävelin oven eteen. Juuri kun oli koputtamassa isoon puiseen oveen, tajusin miten myöhä oli. En voisi jäädä tännekään. Päätin lähteä kävelemään keskustaa kohti. Hienoa. Äitini oli valehdellut minulle. Minulla ei ollut mitään paikkaa minne mennä, enkä missään nimessä halunnut mennä kotiin. Kiitos äidin.
Kello oli melkein viisi ja nälkä velloi vatsaani. Olisimpa ottanut ruokaa mukaan. Istuin bussipysäkillä ja olin yrittänyt nukkua siinä edes vähän aikaa, mutta yritä nyt siinä nukkua, kun autoja ajaa ohi ja muutakin ajateltavaa oli. Isäni oli elossa ja minulla oli vanhempi veli, eikä minulle oltu kerrottu mitään. Ja nyt...nyt kaikki kävi niin äkkiä. Halusin olla edes hetken pois kotoa. Ainakin hetken.
Halusin löytää isäni. En tiennyt hänen sukunimeään, mutta tiesin suurinpiirtein miltä hän näytti ja hänen etunimensä. Kai se riitti? Päätin, että palaan kotiin, kun äitini lähtee töihin ja pengon talosta jotakin, josta voisin saada tietoja isästäni. Esimerkiksi sukunimen ja asuinpaikan.
Kello oli kahdeksan ja äitini työt alkoivat hetki sitten ja pääsin penkomaan taloa, tietojen toivossa. Vauvakirjakin voisi hyvällä tuurilla auttaa. Päätin lähteä kävelemään pikkuhiljaa kotia kohti. Toivoin suuresti, että löytäisin jotain isästäni. Tai en ollut varma... isä jätti minut ja äidin. Ehkä isä ei halunnut nähdä minua. Pari kyyneltä valui poskilleni, mutta pyyhin ne pois.
Kun vihdoin pääsin taloyhtiömme pihaan, katsoin näkyisikö pihassa autoamme ja huokaisin helpotuksesta. Saisin olla rauhassa. Avasin oven ja juoksin sisään etsimään tavaroita. Pengoin kaikki kirjahyllyt läpi etsien oikeastaan mitä tahansa, josta voisi olla jotain hyötyä.
"Bingo!" Huudahdin ja vedin vaaleanpunaisen vauvakirjan hyllystä ja aloin selata sitä. Etukannen sisäpuolella luki nimeni: "Riley Evelyn Foster." Käänsin kyyneleet silmissä ensimmäisen sivun, jossa luki kaikki muut sukulaiseni, paitsi isäni suku.
"Vittu", kirosin ja nojauduin itkien seinään. Heitin kirjan täysillä nurkkaan. Minua ei kiinnostanut, jos äitini luulisi, että täällä olisi käynyt murtovarkaita! Kirjasta ei ollut apua tippaakaan
Sitten muistin, että äidin sängyn alla on lukittu laatikko ja yöpöydän laatikossa avain. Olin nähnyt äidin laittavan sinne papereita.
Nousin ylös ja juoksin äitini huoneeseen. Seinillä oli kuvia minusta, mutta en halunnut katsoa niitä. Juoksin sängyn vierelle, avasin yöpöydän laatikon ja otin metallisen avaimen käteeni. Menin makaamaan lattialle ja kurkotin sängyn alle, saadakseni lukitun laatikon pois sieltä. En halunnut välittää enää mistään. Halusin löytää isän. Ja muutenkin tämä kaikki oli äitini syytä. Ei minun.
Sovitin avaimen lukkoon ja avasin kannen. Siellä oli kortteja ja kirjeitä. Otin varovasti yhden kirjekuoren, jossa luki hienolla, isolla käsialalla; Riley. Katsoin kirjekuorta hetken, mutta avasin sen lopulta. Sehän oli kuitenkin minulle. Siinä luki;
Hei Riley! Olet nyt 13-vuotias, joten hyvää syntymäpäivää! Äitisi sanoi, että kertoo sinulle kun olet tarpeeksi vanha... olen todella pahoillani, että lähdin ennen syntymääsi. Halusin pitää sinuun kovasti yhteyttä, mutta äitisi katkaisi välit kokonaan. Kun synnyit kuulin siitä äitisi ystävältä. Olin onnelinen, että sain tyttären. Joka päivä mietin miltä näytät ja millainen olet.
Jos haluat kirjoittaa kirjoita toisella puolella olevaan osoitteeseen.
♥:llä. Isä
Kuoressa oli vielä kuva isästäni. Hymyilin ja pari kyyneltä tippui poskilleni. Jätin tavarat siihen ja tungin laukkuuni kirjekuoren.
Tiesin minne suuntaisin. Lähdin ulos talosta ja juoksin bussipysäkille ehtiäkseni bussiin. Se onnekseni pysähtyi eteeni ja nousin kyytiin.
"Sydneyhyn", sanon hymyillen ja maksoin kuljettajalle rahasumman. Suuntasin läheisimmälle paikalle, joka oli tyhjä ja istahdin siihen. Huokaisin ja vedin hymyn suupielilleni. Tästä se lähtisi. Isäni etsiminen.
Okei... tässä olisi uusi luku, joten toivottavasti pidätte :) kiitos _meriim_ joka korjasi virheet luvusta:)
YOU ARE READING
We are family | 5sos finnish
Fanfiction*** Kun Riley kuulee äitinsä keskustelun ja saa kuulla, että hänellä on isoveli, joka lähti isän kanssa ennen Rileyn syntymää pois. Sen kuultuaan Riley lähtee etsimään isäänsä ja veljeä, joista hänellä ei ollut hajuakaan! *************** Toivoisin...
