Changes

《3》Anna mennä vaan!

Koputan oveen.
"Sisään", kuuluu äidin käheä ääni. Avaan oven ja näen äidin makaamassa sängyssä silmät kiinni.
"Ä-Äiti?" Sanon järkyttyneenä.
"Juliet! Pelkäsin jo että et tule vierailemaan luonani...", äiti sanoo hiljaa ja avaa silmänsä. Irvistän, sillä hänen silmänsä ovat ihan mustat ja päänkin ympäri on laitettu side.
"Miksi en tulis?" Kysyn hämmentyneenä ja menen istumaan äidin viereen tuolille. Hän ottaa kädestäni kiinni ja hänen hymynsä vaihtuu vakavaksi ilmeeksi. Äiti kääntää katseensa minuun. Huomaan, että hän alkaa itkeä minä hetkenä hyvänsä.
"Juliet, minulle kerrottiin että olen menettänyt kävelykykyni. Ne miehet löivät päähäni niin pahasti että joudun olemaan pyörätuolissa loppuelämän...", äiti selittää haikeana. Katson häntä järkyttyneenä. Kyynel, toinenkin vierähtää poskelleni.
"Mä en jaksa enään, äiti", kuiskaan. Äiti jähmettyy.
"Juliet, mitä tarkoitat?" Äiti kysyy huolestuneeseen äänensävyyn.
"Mä en jaksa enään elämää. Kaikki iskee päälle samaan aikaan. En jaksa enää ollenkaan!" Tuhahdan nyyhkyttäen.
"Juliet, ethän tee sitä", äiti pyytää. Kohautan olkiani.
"En mä tiedä mitä mä teen tässä mielentilassa", kuiskaan ja irrotan otteen äidin kädestä. Nousen tuolists ja lähden pois. En tiedä minne menisin mutta jonnekin. En mene kotiin, menen jonnekin muualle. Kerkeän kävelemään jonkun aikaa, kunnes yhtäkkiä minua alkaa nukuttaa ja kaadun. Kierin ojaan ja nukahdan.

Rekka ajaa ohitse tiellä. Miksi sen ääni kuuluu noin kovaa? Ei meidän talon ohi mene koskaan rekkoja? Ja miksi minulla on näin kylmä?
Räväytän silmät auki ja kirkaisen. Olen nukkunut yön ojassa. Nyt muistan. Nousen ylös ojasta ja menen istumaan pyörätielle. Katselen ympärilleni, minulla ei ole hajuakaan missä olen... Yritän ottaa puhelintani takataskusta, mutta se ei ole siellä. Ai niin, se jäi kotiin. Voi paska. Olen eksyksissä. Nousen seisomaan ja katselen taas ympärilleni. Oikealla puolellani on bussipysäkki, vasemmalla puolella vähän kauempana jonkinlainen kauppa. Lähden kävelemään kaupalle päin. Huh, onnekseni siellä on valot päällä. Avaan oven ja astelen sisään. Vaatteeni valuvat vettä ja hytisen kylmästä, mutta en anna sen haitata. Kävelen kassalle. Kassan takana istuu tuolissa nuori, hoikka nainen.
"Hei! Miten voin auttaa?" Nainen kysäisee hieman tekaistun pirteästi.
"Missä mä oon? Kauanko täältä kestää kävelle Hedgevilleen?" Kysyn värisevällä äänellä. Nainen katsoo hetken jonnekin muualle ja näyttää kuin hän tuijottaisi tyhjää.
"Olet Rosevillessä. Täältä menee noin puoli tuntia Hedgevilleen. Lähde kävelemään täältä kaupalta vasemmalle niin löydät kyllä perille", nainen kertoo. Nyökkään, kiitän ja lähden kaupasta. Vai että vasemmalle. Lähden hölkkäämään pyörätietä eteenpäin. Aurinko paistaa jo, mutta minulla on vielä vähän kylmä. Vaatteeni ovat jo sentään suht kuivat, ne eivät valu enää vettä. Pian tulen tuttuun risteykseen, josta käännyn oikealle. Sitten vielä tien päähän ja kotipihalla.

Avaan jääkaapin oven. Tyhjää täynnä. Pitäisi käydä kaupassa. Mutta ei minulla ole rahaa. Ripustan vielä kosteat vaatteeni kuivumaan pyykkinarulle ja menen suihkuun. Kello on vasta 8, kerkeän vielä hyvin kouluun. Onneksi on jo perjantai. Olen suihkussa puoli tuntia. Kuivaan itseni ja heitän kylpytakin päälleni. Etsin laatikoista jotain syötävää, onnekseni löydän sieltä nuudelia. Laitan vettä kattilaan kiehumaan ja heitän kolme nuudelipakettia veteen. Lopulta kaadan vedet pois ja laitan nuudelit lautaselle. Mutustelen niitä hitaasti pöydän ääressä samalla selaillessani puhelinta. Ei minua kukaan ole kaivannut mutta selaan Instagramia ja katson ihmisten My Storyja Snapchatissa. Kun viimeinen nuudelikiekurakin on syöty, kello on jo 9. En millään haluaisi mennä kouluun. Huokaisen ja nousen tuolista. Jalat pettävät alta ja lautanen jossa nuudelini olivat menee säpäleiksi.
"No voi nyt paska", tuhahdan itsekseni mutta jätän lautasen sirpaleet lattialle. En minä jaksa siivota. En jaksa edes kävellä. Nousen ylös lattialta ja otan yhden, ison lautasen palan käteeni. Siirtelen sitä käsissäni ja viillän vahingossa sormeeni viillon. Ensin pelästyn koska se kirvelee, mutta sitten se tuntuukin jo nautinnolta. Vetelen useita viivoja käsivarteeni, ja ne alkavat vuotaa verta. Käännän käteni toisin päin, ja laitan lasinsirun ranteen kohdalle, mutta alan jo empiä. Siitähän voi kuolla jos tuosta vetää...
Anna mennä vaan, pieni ääni käskee pääni sisällä. Silmät kiiluen asetan sirpaleen ranteen kohdalle, painan ja viillän syvän viillon. Karjaisen tuskasta, mutta samalla nautinnosta. Teen saman toiselle ranteelle. Sitten pudotan sirpaleen lattialle ja hoippuen lähden kävelemään ovelle, minua pyörryttää. Avaan ulko-oven ja kaadun oven eteen, ulkopuolelle. Pyörryttää... Silmissä sumenee ja viimeinen asia mitä kuulen, on auton jarrut ja juoksuaskeleet minua kohti.