My Year

Rosie 8

Pojat veivät minut ja Iriksen autolla pois kaupungista metsä tielle ja jättivät meidät siihen.
-Heippa. Nähään joskus! Jani huusi autosta.
-Joo! Moikka! Huusimme Iriksen kanssa yhteen ääneen.
Näimme kun pojat lähtivät ajamaan pois päin.
-Otin Janilta hänen numeronsa älä huoli. Nauroin Iriksen ilmeelle.
Pusikosta kuului raksahdus.
-Kuulitko tuon?? Kysyin Irikseltä hätäisenä.
-Joo. Iris sanoi epäilevästi samalla kuin pysähdyimme siihen suuntaan mistä se kuului.
Pusikosta alkoi kuulua murinaa ja Iriksen ja minun katseeni kohtasivat järkytyksestä. Samassa pusikosta hyppäsi koira. Se oli labradorin noutaja.
-Kuinka tyhmiä oikeasti olemme? Kysyin Irikseltä nauraen kuin viimeistä päivää.
-En tiedä. Hänkin repesi.
Katsoimme nauramisen melkein loputtua koiraa ja Iriksen ilme muuttui vakavaksi. Hän juoksi koiran luo ja halasi sitä.
-Iris, miksi sinä? Katsoin vierestä.
-Tämä on vanha koiramme. Iris hymyili.
-Entä miksi ei enää?
-Yhtenä päivänä se vain karkasi.... Iris selitti ja nousi maasta.
Samalla Nina kaarsi autollaan luoksemme ja huomasi koiran joten hän juoksi autosta ulos.
-Miten olet löytänyt Topin??? Nina kysyi ja hymyili jopa enemmän kuin Iris tällä hetkellä.
Iris katsoi äitiään toffeen värisen koiran vieressä ja kertoi melkein koko tarinan.
-Otetaan se kotiin tietenkin!!! Nina huusi ilosta.
-Kuinka kauan sitten Topi karkasi? Kysyin, koska halusin pysyä kärryillä edes jostain asiasta.
-Puolivuotta sitten. Iris sanoi.
Menimme autoon ja minä etupenkille, Iris ja Topi takapenkille. Lähdimme kaasuttamaan kohti kotia ja pian olimmekin jo asvaltti tiellä. Topi haukkui ilosta ja siitä, että tunnisti seudun vielä todella hyvin. Kaivoin puhelimeni esiin ja viestejä oli taas satanut 1000, mutta en siltikään vastannut niihin. Yksinkertaisesti en vain ehtinyt. Elämäni oli nyt palllllljon kivempaa ja tapahtumantäyteisempää kuin silloin joskus.