My Year

Rosie 15

En voinut muutakun istua puun alla ja tuijottaa metsää. Samalla huomasin että pilvet väistyisivät kohta ja aurinko tulisi esiin. Nousin seisomaan. Okei minun pitää olla vahvempi, mietin mielessäni.
Olin kävellyt valkoista metsäpolkua pitkin puutalolle jossa asuin siis tällä hetkellä.
Käteeni alkoi sattua ihan hirveästi ja revin paitani sen päältä. Siihen alkoi muodostumaan kuvioita. Kuviot kiertelivät kaikkialla kädessäni, kunnes tunsin kaikkialla kehossani samaa kipua. Vilkaisin toista kättä ja kuviot muodostuivat sinnekkin. Ne näyttivät punaisilta kiekuroilta jotka täyttivät käteni. Vilkaisin jalkaan ja nostin farkkujeni lahjetta. Kuvioita oli sielläkin.
Kävelin talossa etsien peiliä joka puolelta. Vanhat pölyiset lattiat narisivat allani kun kävelin, tai no, melkein juoksin.
Olin etsinyt kaikkialta tuloksetta.
-Niin Rosie, miten tälläisestä talosta voisi löytyä peili. Hoin itselleni puhuen. Samassa suuni kaartui isoon hymyyn, kun tajusin miten tyhmä olin ollut.
Valo valtasi koko yläkerran missä olin tällä hetkellä. Peitin silmäni ikään kuin luulin päässeeni valosta eroon sillä. Mutta se melkein toimikin. Valon keskeltä ilmestyi ovi jota lähestyin peläten, että joku hyökkäisi kohta kimppuuni. Valo loppui. Ovi oli yhä edessäni ja lähestyin sitä niin lähelle, että käteni ulottui sen kahvaan.
Kurotin käteni sitä kohti ja koskin siihen. Odotin tapahtuiko mitään ja pian avasin sen. Lattia siellä oli valkoinen. Koko huone oli valkoinen. Kattokin oli valkoinen. En meinannut erottaa seinien rajoja. Käännyin ja näin taakseni tulleen tavaran. Se oli se mitä olin etsinytkin!
-Peili! Hihkaisin ja juoksin sen eteen.
Pysähdyin kun jänis auton alle.
Naamassani oli otsan keskellä tassumainen punainen jälki ja kokonaamani oli punaisten kiekuroiden peitossa. Poskissani oli myös tassun jäljet. Ne olivat hieman otsassa olevaa tassua pienemmät.
-Mitä minä nyt teen? Kysyin peilikuvaltani.
Lattia allani katosi ja tipuin. Kiljuin kovaa kunnes kohtasin maan allani. Oli lentänyt selälteni karun pellon keskelle. Siellä näytti olevan kesä sillä en nähnyt lunta missään. Vatsaani koski niin paljon että en pystynyt nousemaan.
-Tarvitsetko apua? Tajusin vasta hetken päästä, että minulle oli puhuttu ja kohdistin katseeni musta tukkaiseen suurin piirtein saman ikäiseen tyttöön. Ei, vampyyriin, koska näin hänen hymynsä läpi tytön terävät hampaat.
-Ja ainiin, olen Emma. Tyttö ojensi kättään minulle. Näin hänen oranssit kuvionsa hänen kädessään ja naamassa. Hänellä oli samanlaiset tassun jäljet kuin minulla, mutta ne olivat oranssit. Vihreät silmät tuijottivat minua ja päätin tarttua hänen käteensä.
-Kiitos. Puuskahdin kun olin seisomassa turvallisesti maassa.
-Ei mitään. Ja sinä olet varmaan vasta luotu? Emma kysyi iloisena.
-Joo. Vastasin melko hiljaisella äänellä.
-Selvä. Voin näyttää sinulle paikkoja. Hän otti kädestäni ja veti minua pois pellolta.
-Ööh voisitko kertoa mikä tämä paikka on? Yritin kysyä hieman lujemmalla äänellä.
-Tämä on ikuisuuksien maa.