Ilmattaren tytär

1. Luku: Ilma

Oli syksy 2300 suomalaisessa pikkukaupungissa. Tänä vuonna kylmät tuulet olivat saapuneet Kaikuvaaraan ilmastonmuutoksesta huolimatta tavallista aikaisemmin, ja vaikka oltiin vasta elokuun puolessa välissä, puitten ruska leiskui kaikkialla kuin tulen liekit.

Suuri parvi valkeita ja harmaita kyyhkysiä lensi violettiin vivahtavan pilvisen taivaan halki, mutta muuten tienoo oli lähes täysin hiljainen ja äänetön. Linnut suunnistivat kohti kaupungin keskustassa olevaa puistoa, joka oli kuin punaoranssi lehtipuiden saareke keskellä alakuloisen harmaata lähiötä. Joku tai jokin oli selvästi kiinnittänyt niiden huomion.

Kyyhkyset kaartelivat kohti lenkkipolkujen ja pyöräteiden rajaamaa puistoaluetta, joka ensi näkemältä näytti täysin autiolta ja hylätyltä. Tarkkanäköisempi katselija olisi kuitenkin havainnut latvuksistaan yhteen kasvaneiden ikivanhojen tammien varjossa paksuimman puun alla seisovan pitkän, laihan tytönhahmon, joka suorastaan hehkui taustallaan olevaa tummuutta vasten.

Tämä henkilö kiinnitti huomiota kaikkialla, minne kulki. Syy ei ollut ainoastaan tytön erikoisessa ulkonäössä ja puhtaan valkoisessa vaateparressa, vaan myös hänen kummallisessa liikkumistavassaan sekä siinä, että hän kulki aina yksin aivan kuin varoen jokaista askeltaan. Tytön nimi oli Ilma Virta.

Ilma havahtui unelmistaan, joihin oli tapansa mukaan vaipunut tultuaan koulupäivän päätyttyä ihailemaan Kaikuvaaran vanhaa, hylättyä puistoa, jota paikalliset kutsuivat Autiolaksi. Ilma itse oli nimennyt paikan Kyyhkyslehdoksi siellä runsaslukuisina esiintyvien kyyhkysten tähden.

Tyttö hätkähti kuullessaan äkkiä voimakasta siipien havinaa yläpuoleltaan, mutta rauhoittui heti nähdessään vain tutun kyyhkysparven.

Ilma oli aina tuntenut kummallista yhteyttä lintuihin ja ihaili niiden vapautta ja sitä lentämisen iloa, jota ne varmasti aina tunsivat. Orpona, vanhempansa jo vauvana menettäneenä tyttönä hän itse oli 16 vuoden iästään huolimatta Kaikuvaaran lastenkodin hoitajien sekä paikallisten opettajien silmätikkuja heidän valvontansa alainen. Linnut tuntuivat ikään kuin kesyyntyvän tullessaan Ilman lähelle, minkä hän arveli johtuvan rauhallisesta, hillitystä käyttäytymisestään ja olemuksestaan. Nämä siivekkäät, ihmeelliset olennot olivat myös hänen ainoat ystävänsä ja ilonaiheensa.

Suurin ja puhtaimman valkoinen kyyhkynen asettui istumaan Ilman syliin hänen polvistuessaan puistoaukean keskellä sijaitsevan pienen lähteen ääreen. Silittäessään sen pehmeitä höyheniä hän tunsi nopean sydämensykkeen kyyhkysen rinnassa. Tyttö värähti ajatellessaan sitä, että joku joskus koskettaisi häntä yhtä hellästi ja sanoisi rakastavansa häntä.

Ilma tunsi kyynelten polttavan silmäluomiensa takana, mutta ei itkenyt. Hän oli jo kauan sitten tajunnut, että moisen heikkouden ja ylenmääräinen tunteiden ulospäin näyttäminen vain lisäsi häneen kohdistuvaa uteliaisuutta, huomiota ja pahantahtoisuutta. Ilma halusi olla mahdollisimman näkymätön ja kuulumaton, mutta mitä enemmän hän yritti olla huomaamaton, sitä näkyvämmäksi hän vain tuli. Asia oli vain pahentunut vuosi vuodelta.

Ilma oli kaikkea muuta kuin turhamainen eikä hän usein tullut ajatelleeksi ulkonäköään. Viime vuosina koulukiusaamisen vain pahennuttua hän oli ensi kertaa jo 12-vuotiaana tiedostanut muiden pitävän itseään epämiellyttävänä tai vähintäänkin omituisena. Sen vuoksi hän käytti vaatteita, joiden värien toivoi vain tekevän hänet mahdollisimman huomaamattomaksi.

Kaikissa täysin itse tekemissä vaatteissaan Ilma suosi lähinnä valkoista, harmaata, mustaa, sinistä ja joskus harvoin violetteja tai purppuraan vivahtavia sävyjä. Tietämättään hän teki juuri näillä vaatteilla itsensä kaikista näkyvimmäksi, sillä kukaan muu ei nykyisin käyttänyt puvuissaan noita vaatimattomia sävyjä.

Ilma kumartui edessään lähteen ylle tarkastellen sen tyynestä peilistä omaa kuvaansa pitkästä aikaa puolueettomasti ja ensi kertaa jossain määrin positiivisesti.

Ilma kohtasi suuret, kirkkaat silmät, jotka olivat harmaat kuin pilvinen yö tai myrskyävä meri. Ne katsoivat häntä kasvoista, jotka olisivat voineet olla kauniitkin, elleivät ne olisi olleet niin kalpeat ja riutuneen näköiset. Kapea, terävähkösti suora nenä ja korkeat poskipäät antoivat muuten hauraille, siroille piirteille hiukan terävyyttä, mutta muuten kasvot olivat hymyttömät ja apean näköiset. Niitä kehystivät vallattomat, pilvimäisen valkoisenvaaleat kiharat, jotka olivat kuitenkin liian sotkuiset, hamppuuntuneen näköiset ja epätasaiset ollakseen kauniit.
"Sotkuiset kuin linnunpesä", Ilma muisti jonkun lastenkodin hoitajista joskus huokaisseen.

Ilma oli ikäisekseen tytöksi hyvin pitkä - jopa hiukan yli 180 cm. Ruumiinrakenteeltaan hän oli aina ollut kovin laiha ja heiveröinen, ja jalat olivat nekin harvinaisen pitkät ja varsamaiset. Naisen ensimmäiset kehittymisen merkit Ilma oli huomannut itsessään vasta 12-vuotiaana. Hän myönsi rehellisesti itselleen, ettei ollut mikään kaunotar. Hänen piirteensä ja värinsä olivat kuitenkin niin harvinaiset ja erikoiset, että ulkopuolinen ensikatsoja olisi sanonut häntä ainakin kiinnostavaksi.

Ilma irrotti katseen peilikuvastaan häveten saman tien omaa turhamaisuuttaan. Yksi asia jäi kuitenkin askarruttamaan häntä: keitä hänen vanhempansa olivat olleet, kummalta heistä hän oli perinyt oudon ulkonäkönsä ja miksi heidän kuolemastaan aina vaiettiin?