Ilmattaren tytär

5. Luku: Enkelityttö

Auringonlasku hohti lännessä kuin avoin haava värjäten koko Kaikuvaaran maiseman kullanpunertavalla hohteellaan.

19-vuotias Lumi Valkonen ihasteli tuota kaunista näkyä lenkkeillessään tapansa mukaan pitkin poikin Kaikuvaaraa. Hän oli vasta muuttanut kaupunkiin, josta huokui luonnon syvä rauha.

Ennen hän oli asunut koko elämänsä suuremmassa Tunturikodon kaupungissa Lapin suunnalla. Heti kirjoitettuaan edellisellä kotipaikkakunnallaan ylioppilaaksi Lumi oli hakenut Kaikuvaaran urheiluopistoon. Äiti oli iloinen hänen puolestaan, mutta neljä vuotta sitten kuollut isä ei olisi moisia suunnitelmia hyväksynyt.

Juostuaan pitkästä aikaa rauhallisen puolimaratonin Lumin oli hyvä olla. Hän ajatteli tehdä vielä pienen kävelylenkin vanhan, Autiolaksi kutsutun puiston kautta kämppäänsä, joka sijaitsi aivan paikan lähistöllä.

Lumi avasi tiukalla poninhännällä olevat, mustiksi värjätyt hiuksensa nauttien siitä tunteesta, kun ne heilahtivat pehmeänä verhona hänen kasvojensa molemmin puolin. Hän haroi ylimääräisiä takkuja pois otsahiuksistaan pyyhkien hikeä otsaltaan.

Lumi ei pitänyt siitä, että ihmiset kiinnittivät huomionsa hänen etu- ja sukunimensä sattumanvaraiseen yhdistelmään. Häntä oli pienestä saakka härnätty Lumivalkoiseksi, mihin viittasi myös hänen kalpea, kesäisin pisamainen ihonsa ja hyvin vaaleansiniset silmänsä. Lumi myös inhosi piikkisuoria, paksuja hiuksiaan, joiden hivenen punertavan, maantienruskean värin oli jo pari vuotta sitten muuttanut mustaksi. Vielä lapsena ne olivat olleet lähes lumivalkoiset.

Urheilijan kroppa teki hänestä siedettävän näköisen, ja useimmiten ihmiset erehtyivät pitämään häntä aluksi kauniina. Lumi oli jo kuitenkin kauan sitten tiedostanut olevansa aivan tavallisen näköinen.

Urheilu oli oikeastaan ainut asia, missä Lumi tunsi olevansa lahjakas. Muuten hän oli osaamiseltaan koulussa keskitasoa.

Nuori nainen oli kaivannut vaihtelua elämäänsä, joten oli muuttanut Tunturikodosta kauimpaan mahdolliseen paikkaan, jossa tällä hetkellä Suomessa sijaitsi tasokas urheiluopisto. Lumi oli aina kaivannut maaseudun rauhaan, ja nyt hän oli saanut viimein haluamansa.

Lumi käveli kohti Autiolan puistoa, jossa ei ollut käynyt vähään aikaan. Hänestä paikka näytti jo näin kaukaa katsottuna hylätyltä ja yksinäiseltä, sillä siellä ei liikkunut ainuttakaan elävää olentoa.

Jostain kumman syystä paikassa runsaslukuisina viihtyvät kyyhkyset olivat kaikki poissa, ja paikassa oli jotenkin painostava ilmapiiri ikään kuin jotain olisi juuri sattunut.

Äkkiä illan hiljaisuuden rikkoi Autiolan suuren mäenrinteen suunnalta kuuluva kirkaisu.

"APUA!"

joku huusi niin sydäntäsärkevällä ja kauhealla äänellä, että se tuntui Lumin sydämessä asti. Hän arvasi hetkessä aavistuksensa osuneen oikeaan: jotain vakavaa oli tosiaan tapahtunut.

Lumi kiihdytti askeleensa villiin juoksuun.

Hän vilisti kokeneena pikajuoksijana kuin salama tyhjän, syyslehtien peittämän puiston läpi tietäen, ettei antaisi itsensä pysähtyä ennen kuin olisi sen toisella laidalla asti korkean mäen juurella.

Heti mäen juurella Lumi tähyili vauhkona ympärilleen koettaen etsiä katseellaan apua huutanutta henkilöä. Ensin hän ei nähnyt ketään ja ihmetteli, miten maisema oli niin tyhjä eikä ketään näkynyt.

Jokin vaalea liikahti Lumin oikeassa silmäkulmassa Autiolan suuren mäenrinteen suunnalla. Saman tien hän huomasi vaaleapukuisen naispuolisen henkilön, joka makasi kasvoillaan maassa aivan mäen päällä.

Vaisto sanoi Lumille tuntemattoman naisen menettäneen tajuntansa. Hän ihmetteli hetken, miten tämä oli joutunut moiseen tilanteeseen ja kuinka nuori nainen kulki näin myöhään ulkona yksinään näin syrjäisessä paikassa.

Mäen laella Lumi näki loukkaantuneen naisen olevan paljon pidempi kuin hän oli olettanut. Henkilön ruumiinrakenteen hentous ja pitkien, hoikkien säärten varsamainen sulokkuus tekivät häneen heti vaikutuksen. Häntä ihastuttivat myös epätavallisen tuuheat ja vaaleat hiukset, jotka tässä illan hämärässä näyttivät epätodellisen valkoisilta levittäytyessään kiharaisena sädekehänä pään molemmin puolin.

Lumi ei jäänyt sen enempää ihmettelemään tajuttoman naishenkilön ulkonäköä, vaan ryhtyi tositoimiin.

Hän käänsi tämän varovasti ja lempeästi ympäri ja oli juuri aikeissa kokeilla pulssia, kun näki ensi kertaa henkilön, jota ei voinut enää sen jälkeen unohtaa.

Lumin hengitys oli salpautua, niin kovasti hän heti häkeltyi.

Tajuttoman tytön kasvonpiirteet olivat niin hätkähdyttävät, että hänen oli aivan hieraistava silmiään ennen kuin uskoi näkemäänsä. Kasvot olivat niin hauraat ja piirteet niin sirot ja herkät, että kiharoiden kehystäminä ne näyttivät nukkuvan enkelin kasvoilta. Ne olivat vielä nuoret, mutta silti kummallisen iättömät kasvot. Pitkät ripset heittivät terävät varjot korkeille poskipäille, ja iho oli kuulas ja kalpea kuin talven valo. Kapea nenä ja pieni, totinen suu tekivät kasvoille jotenkin surullisen ilmeen.

Lumista tyttö näytti pituudestaan huolimatta liian hauraalta tähän maailmaan. Tämä oli jotenkin liian vaalea, eteerinen, etäinen ja normaalista poikkeava. Hän oli kuin lintu, joka saattaisi lehahtaa lentoon minä hetkenä hyvänsä.

Tytön yllä oli valkoinen villatunika ja sen alla yksinkertaiset, harmaat housut. Siitä huolimatta tyttö oli paljasjaloin, vaikka oli jo se aika syksystä, jolloin kenkien käyttäminen olisi kyllä ollut suositeltavaa.

Lumi näki tytön edelleen olevan tajuton, mutta kuunnellessaan pulssia hän totesi pahimman mennen jo ohitse.

Samalla hän mietti, mistä henkilö oli kotoisin. Hän ei näyttänyt tavalliselta ihmiseltä eikä liioin keltään muultakaan, jonka Lumi oli koskaan tuntenut tai nähnyt.

Tyttö oli kuin arvoituksellinen enkeli, joka oli kuin jostain toisesta todellisuudesta.