Ilmattaren tytär

6. Luku: Merkki

Ilma oli vajonnut niin syvälle tajuttomuuden mustuuteen, että pelkäsi menettävänsä järkensä. Tuntui, kuin hän olisi leijunut keskellä painottomuutta, joka oli täysin mautonta ja hajutonta. Tilassa, joka tuntui olevan jossain unen ja tajuttomuuden tuolla puolen.

Mustuus ympäriltä alkoi äkisti hälventyä, ja Ilmalle tuli sellainen olo kuin hän olisi kohonnut tahtomattaan nopeasti ylöspäin. Hän nousi kohti kirkasta valoa, joka oli aluksi vain himmeää, tummaa sinistä. Sitten väri alkoi haalistua ja vaalentua ja oli lopulta saman väristä kuin taivas kirkkaimpana kesäpäivänä.

Katsoessaan alas Ilma hätkähti tajutessaan, ettei enää leijunut, vaan tunsi lentävänsä korkealla taivaalla. Jossain kaukana alapuolellaan hän näki mustuuden, josta oli noussut - nyt se mustuus ei enää ollut pimeyttä, vaan mustan- ja sinisenkirjavaa, aaltoilevaa vettä. Aavaa merta, joka jatkui silmien kantamattomiin.

Vaikka Ilma oli korkealla taivaalla eikä käsittänyt, miten pysyi siellä, hän ei tuntenut lainkaan korkean paikan kammoa. Tarkemmin ajatellen hän ei ollut milloinkaan pelännyt korkeita paikkoja, vaan oli jo pienenä kiivennyt puissa lähes latvaan saakka.

Pilvet ajelehtivat Ilman ympärillä kuin hennot, pumpulimaiset harsot. Hän tunsi niiden pehmeän kosketuksen vartalollaan tajuten vasta nyt olevansa ilman rihman kiertämää. Vaatimaton kuin oli, tyttö punastui tahtomattaan. Ensi kertaa hän ei kuitenkaan hävennyt omaa kehoaan, joka oikeastaan ei tuntunut edes hänen omaltaan. Uni-minän keho tuntui liian täydelliseltä ja osa hänen vartaloaan peittävistä pilvistä olivatkin hänen omia, vaaleita hiuskiehkuroitaan, jotka lainehtivat nyt pitkälle takalistoon ja reisiin saakka.

Ilman ei ollut kylmä: hänen olonsa oli puhdas kuin vastasyntyneen. Hän tunsi itsensä eheäksi ja kokonaiseksi.

Tyttö säikähti hiukan nähdessään jonkin suuren ja valkoisen lepattavan jossain takanaan. Kääntäessään päätään hän järkyttyi: hänen lapaluunsa olivat sulaneet kahdeksi puhtaan valkoiseksi linnunsiiveksi, jotka kannattelivat häntä ylhäällä ilmassa.

Heti Ilman huomattua asian tapahtui jotain uskomatonta. Hän tunsi äkkiä kovaa kipua, ja järkytyksekseen tajusi samalla irtautuvansa kehostaan, joka yhtä aikaa tuntui ja ei tuntunut hänen omaltaan.

Se tuntui niin tuskalliselta, että Ilma olisi varmasti pyörtynyt, jos ei olisi tiennyt olevansa tässä ihmeellisen todentuntuisessa unessa. Hän tunsi, kuin hänen sielunsilmänsä olisivat tarkastelleet kehoa sen ulkopuolelta.

Ilma näki nyt uniminänsä ja samalla totuus omasta todellisesta itsestä alkoi myös hitaasti valjeta hänelle.

Siinä, missä maan päällä hän oli aina näyttänyt kalpealta, valjulta ja heikolta, näytti hän ilmassa pilvien keskellä lentäessään ylimaallisen kauniilta ja saavuttamattomalta. Valkohiuksinen, siivekäs kaunotar oli kuin suoraan ikivanhoista, suomalaisista taruista: ilmatar, joka hallitsi ilmojen tuulia ja oli suoraan niistä ja sen huokauksista syntynyt. Olento muistutti täydellisesti Ilmaa itseään, mutta jokin puuttui, ja se jokin oli hänen ihmisyytensä.

Samassa Ilma tajusi unensa tarkoituksen: hän käsitti nyt lopullisesti sen, miksi oli ollut aina niin erilainen kuin muut. Hänen kohtalonsa oli ollut syntyä ilmattaren tyttäreksi - ilmattaren, joka oli hänen oma äitinsä, joka oli hylännyt hänet. Mutta samalla hänessä virtasi myös ihmisen veri: sen todisti se, miksi unessa hänen ihmispuolensa tarkasteli nyt ilmatarkehoa kuin jotain vierasta, mutta silti myös niin tuttua.

Ilma tunsi Jonathan-isältä perityn ihmispuolen kuitenkin olevan heikkenemässä - hän tunsi sen siitä, että alkoi siirtyä taas takaisin ilmatarkehoonsa. Ihmisverenperintö oli hänessä ollut heikompi alun perinkin, mutta hän ei silti käsittänyt, miten ei valveilla ollessaan ollut tajunnut asiaa vielä koko elämänsä aikana.