Ilmattaren tytär

2. Luku: Mitä luokassa tapahtui

Seuraavien päivien ajan Kyyhkyslehdossa heränneet kysymykset alkoivat toden teolla vaivata Ilmaa. Hän oli varma, että lastenkodin hoitajat salasivat jotain hänen vanhempiinsa liittyvää. Tyttö päätti lauantaina ottaa selville kaiken tai ainakin raottaa edes hiukan salaisuuksien tummaa verhoa.

Perjantaina Ilman oli vaikea keskittyä koulunkäyntiin, sillä hän jännitti tulevaa viikonloppua niin, että lähes tärisi. Hän ei antanut ilmeensä lainkaan värähtää halliten levottomat liikkeensä, mutta keskittymiskyvyn puute paljastui huolimattomuusvirheinä, sormien hienoisena vapinana ja entistä pahempana kömpelyytenä.

"Jos sinun, Ilma Virta, on niin vaikea keskittyä, niin mikset saman tien lähde ulos tästä luokasta?" historianopettaja neiti Koskiniemi kysyi ankarasti.

Ilma hätkähti. Hän oli ollut niin syventyneenä mietteisiinsä, että säikähti huomatessaan lyhyen, pyylevän opettajan aivan pulpettinsa edessä.

Takana olevat tytöt tirskuivat poikien tuhahdellessa samaan aikaan mahdollisimman äänekkäästi, jotta Ilma varmasti kuulisi.

"Ethän sinä ole edes aloittanut tehtäviä, jotka minä käskin kaikkien tehdä!" Koskiniemi melkein huusi pyöreitten kasvojen muuttuessa kiukusta punertaviksi.

Ilma häpesi. Hänen teki mieli vajota maan alle juuri sillä hetkellä, sillä koskaan hän ei vielä ollut joutunut yhtä kiusalliseen ja ahdistavaan tilanteeseen keskellä oppituntia. Tyttöä hävetti myös oma arkuutensa: miksei hän milloinkaan uskaltanut vastustaa kiusaajiaan ja niitä paria opettajaa, neiti Koskiniemeä ja herra Lindströmiä, jotka nöyryyttivät häntä julkisesti?

Täysin odottamaton ja selittämätön raivo kuohahti äkkiä Ilman sisimmässä. Hän hämmentyi ensin, sillä ei ollut juuri koskaan ennen suuttunut juuri mistään kenellekään, vaan tullut korkeintaan surulliseksi ja katkeraksi. Nyt kuitenkin kaikki se viha ja vääryys, jota hän oli koko elämänsä aikana saanut kokea, purkautui ulos täydellä voimalla.

"Sinulla ei ole mitään oikeutta puhua minulle tuohon sävyyn eikä kellään muullakaan teistä! Sinä, Marita Koskiniemi, et ole hyvä opettaja! Kunnon opettaja ei nöyryytä ketään oppilasta julkiesti tällä tavoin! Ja sinä selvästikin nautit siitä!" Ilma huusi.

Hän säikähti omaa ääntään: se kuulosti vieraalta ja syyttävältä, mutta samalla myös voimakkaalta ja soinnukkaalta. Tavallisesti hänen äänensä oli puhuessa hyvin hento ja tuskin kuiskausta kuuluvampi.

Ilma veti syvään henkeä yrittäen estää käsiään vapisemasta hillittömästä raivosta, joka myrskysi hänen sisällään. Hän katsoi ensi kertaa elämässään kiusaajiaan ja inhoamaansa opettajaa suoraan silmiin nähden näiden kasvoilla tyrmistystä ja hämmentyneisyyttä.

"Kuinka - s-sinä uskallat -" neiti Koskiniemi sihisi, mutta Ilma keskeytti hänet katseella, jonka toivoi kuvastavan kaikkea sitä vastenmielisyyttä, jota hän tunsi opettajaa kohtaan.

Ilma oli nyt niin raivoissaan, ettei lainkaan tajunnut, mitä oikeastaan teki seuraavaksi.

Hän tunsi oudon tunteen sisällään ikään kuin voimakas myrsky olisi vavisuttanut häntä sisältäpäin. Tajuamattaan tyttö kohotti kädet päänsä yläpuolelle, kuiskasi jotain vieraalta kieleltä kuulostavaa hiljaa mielessään ja sulki samalla silmänsä.

Äkkiä Ilma kuuli kovan räsähdyksen ja särkyvän lasin helinää. Seuraavaksi hän kuuli kaikkien kirkuvan tai huutavan.

Avatessaan silmänsä hän unohti tyystin oman raivonsa nähdessään, mitä oli tapahtunut.

Ulkona oli vielä aivan vasta ollut tuuletonta ja hiljaista, mutta Ilma tyrmistyi ja kauhistui huomatessaan tuulen yltyneen kovaksi myrskyksi. Myrskytuuli oli irrottanut harmaan luokan oikeasta seinustasta vanhan ikkunan, joka oli heti tuulen voimasta särkynyt heti osuessaan kovaan tammipuiseen lattiaan.

Neiti Koskiniemi tuijotti lasinsiruja ja vuoroin Ilmaa ja muiden tavoin kirkui kirkumistaan.

Saman tien myrsky lakkasi ulkona yhtä mystisen nopeasti kuin se oli tullutkin. Opettaja oppilaineen hiljeni, ja luokkaan laskeutui uhkaava, painostava hiljaisuus, joka ei enteillyt hyvää.

Ilma katsoi ympärilleen ja hämmästyi huomatessaan kaikkien tuijottavan itseään kuin aavetta tai jotain iljettävää. Häntä huimasi ja väsytti, ja koko tilanne oli kerta kaikkiaan niin epätodellinen, että hän kuvitteli kaiken tapahtuneen hetken olevan vain pahaa, todentuntuista unta.

"T-tuo teki sen!"

Kimakka, syyttävä ja pelokas tytönääni rikkoi hiljaisuuden.

Hämmentyneenä Ilma näki kiusaajistaan pahimman, Anjan, tuijottavan itseään kalvenneilla, mustiksi värjättyjen hiusten kehystämillä kasvoilla epäuskoinen, mutta vihainenkin ilme.

Ensin Ilma ei tajunnut, mitä Anja oikein tarkoitti, mutta silloin puuttui tämän kaveri Riina väliin huutaen:

"Ihan totta! Mutta kuinka ihmeessä - tuo - Ilma - t-tuo säälittävä! K-Kuinka? Kuinka ikkuna voi irrota kehyksistään noin vain? J-ja se myrsky! Miten h-hän teki sen?"

"E-en se ollut minä - en varmasti ollut! E-ei minulla ole mitään yliluonnollisia voimia!" Ilma sopersi luullen menettävänsä järkensä.

Miksi kaikki syyttivät heti häntä, vaikka hän oli aivan tavallinen tyttö? Miten hänellä olisi muka voinut olla sellaisia yliluonnollisia voimia, joita muillakaan ei ollut?

"Se OLIT sinä! SINÄ KUTSUIT MYRSKYN! Sinä - sinä - noita! KUMMAJAINEN!" neiti Koskiniemi huusi osoittaen Ilmaa kauhusta tärisevällä sormella kasvoillaan inhon ilme.

Ilma oli hiljaa antaen seuraavien murskaavien syytösten tulla.

"Ei ihmekään, kun hän on aina ollut niin omituinen!" joku pojista huusi.

"Tuollaiset pitäisi vangita ja teloittaa!"

"Häkkiin tuo kuuluu, mokomakin kalmankalpea outolintu!"

"Tuollainen luirunlaiha, ruma paskiainen, jolla ei edes ole kotia!"

"Lie mistä manalasta tullut, mokoma!"

"Häivy täältä äläkä enää KOSKAAN palaa takaisin!"

Viimeisin huuto korvissaan Ilma sieppasi koulutarvikkeensa pulpetilta, sujautti ne reppuunsa, heilautti sen selkäänsä ja pakeni.