Ilmattaren tytär

17. Luku: Lähtö

"Meidän on paettava!" Lumi suhahti Eleanorille, jolloin nainen katsoi häntä vakavasti ja nyökkäsi.

"Olet oikeassa."

Koska Ilma oli vajonnut lumottuun uneen ja oli Unen vankina mielensä kahleilla, hänen ilmatarvoimansa eivät ulottuneet enää Valveeseen saakka. Sen vuoksi nuori ilmatar ei voinut piilottaa enää näkyvistä omia siipiään, myrskynharmaita silmiään ja valkoisenvaaleita, pilvimäisiä hiuksiaan, jotka olivat Ilman kansan tärkeimmät tuntomerkit.

Eleanor kävi pakkaamassa kotoaan mukaan kaiken välttämättömän, ruokaa ja lääketarvikkeita, ja Lumi sulloi matkalaukkuihin kiireessä kaiken mitä pystyi.

He pakenisivat Ilman isän Jonathanin lapsuudenkotiin, joka toimi nykyisin Eleanorin kesämökkinä. Se sijaitsi 100:n kilometrin päässä Tunturikodosta etelään paikassa, jossa Oulu-niminen paikkakunta oli kerran sijainnut. Se tunnettiin nykyisin nimellä Merimantu, koska se sijaitsi aivan meren rannalla. Ulkomaille he eivät uskaltaisi mennä, sillä tilanne oli liian vakava.

****

Ilma ei ollut huutanut kertakaan edellisen huutonsa jälkeen, mutta naapurit olivat varmasti kuulleet äänen ja ihmetelleet, mitä oikein oli tekeillä.
Sen sijaan tyttö oli alkanut vaikeroida hiljaa unissaan, vaikkei enää heittelehtinytkään huovan päällä. Lumi tiesi hänen kokevan suuria tuskia.

Pakattuaan Lumi avasi varovasti Ilman siteet, puhdisti haavat ja sitoi uudet siteet suojaamaan viiltoja ja Ilmattaren merkkiä.
Hän varmisti myös, että siivet pysyivät sopivasti kasassa pukiessaan Ilman kuin pienen lapsen Kaikuvaaran ajoilta tuttuun löysään, punaiseen huppariin ja uutuudenpehmeisiin denimlegginseihin. Sitten Lumi kietoi liikkumattoman ilmattaren talvitakkiinsa, ulkohousuihinsa ja lopuksi Eleanorin kutomaan suureen villatäkkiin.

Tunturikoto jäisi nyt ikuisesti taakse. Lumi ajatteli haikein mielin ystäviään, jotka joutuisi jättämään, sekä rakkaaksi ja tutuksi tullutta urheiluopistoa ja lenkkipolkuja.

Ilta-aurinko valaisi sisään olohuoneen ikkunasta suodattuen punaisten rullaverhojen läpi, jollaiset Lumi oli vetänyt kaikkien ikkunoiden peitoksi siltä varalta, että joku vastapäisen kerrostalon asukkaista sattuisi näkemään sisään. Tunnelma oli hämärä, kireä ja painostava, kun Lumi valmistautui Eleanorin tuloon.

****

Yksi, kaksi tuntia. Ulkona oli nyt pimentynyt, eikä Eleanor ei ollut vieläkään tullut.
Kello 19.00 näyttävä digitaalinen seinäkello näytti ilkkuvan hänelle punaisilla numerosilmillään, jotka olivat kuin varoitus: olisi lähdettävä pian, ennen kuin -

Ovikello soi.

Lumin sydän hyppäsi kurkkuun, sillä hän tiesi, ettei se ollut Eleanor. Tämä ei koskaan heti soittanut ovikelloa, vaan koputti aina napakasti kolme tai neljä kertaa ennen kuin kokeili.
Ovella oli siis joku muu.

Salamannopeasti Lumi piilotti kaikki pakkaamansa kassit Ilman huoneen sängyn alle, syöksyi kylpyhuoneeseen ja kantoi tytön nopeasti sänkyynsä. Nyt oli toivottava, ettei tuntematon vierailija saisi selville, että tekeillä oli jotain epäilyttävää.

Ovikello soi jälleen, nyt entistä vaativammin ja kovemmin.

Lumin mielessä käväisi, että hän voisi ehkä teeskennellä olevansa poissa kotoa. Mutta sitten hän tajusi, että vieras olisi lakannut jo soittamasta, ellei olisi kuullut äskettäin hänen juoksuaskeliaan lattian poikki.

Lumi käveli eteiseen sydän jyskyttäen koettaen kaikin tavoin hillitä käsiensä vapinaa.
Sitten hän vetäisi syvään henkeä ja avasi oven.

Hänen edessään seisoivat Ilman lukiolaisystävä Mira Kivinen sekä tummaihoinen, ruskeasilmäinen tyttö, jonka nimen hän muisti olleen Lena tai jotain sinne päin.
Kummankin tytön kasvoilla kävi ilon välähdys heidän nähdessään hänet, mutta niillä oli myös suurta huolta, varsinkin Miran pisamaisilla, sievillä ja pyöreillä kasvoilla.

"Onko Usva kunnossa? Miksei hän tullut tänään kouluun?"

Esitettyään kysymyksensä Mira katsoi häntä odottavasti.

Lumi kuuli äänensä värähtävän sanoessaan:

"Usva on vakavasti sairas - pahassa vatsataudissa ja korkeassa kuumeessa."

"Saammeko nähdä hänet, ole niin kiltti, Lumi!?" Lena anoi katsoen häntä kyyneliä suurissa, tummissa silmissään.

"Valitettavasti ette. Il- anteeksi - Usva sanoi minulle aamulla, ettei halua kenenkään häiritsevän itseään tänään. Ei edes teidän, koska hän ei tahdo tartuttaa tautiaan teihin", Lumi valehteli sujuvasti.

"Mutta me olemme hänen ystäviään! Mitä vaaraa siitä muka olisi, jos kurkkaisimme vain vähän ovenraosta?" Mira puuskahti loukkaantuneena.

Lumi tunsi katumuksen pistoksen jouduttuaan valehdella näille kahdelle, viattomalle tytölle, joilla ei ollut aavistustakaan Ilman todellisesta tilasta ja henkilöllisyydestä.
Mutta hän oli järkähtämätön ja pysyi päätöksessään. Mikään ei saisi vaarantaa häntä ja Ilmaa juuri nyt.

"Olen pahoillani, mutta se ei käy päinsä. Minulla sattuu myös olemaan koko asunnon siivous kesken", Lumi sanoi katsoen Lenaa ja Miraa anteeksipyyntävästi.

Tytöt näyttivät loukkaantuneilta, mutta ymmärtäväisiltä.

"No, tulemme katsomaan Usvaa sitten huomenna", Lena sanoi huokaisten.

"Hei sitten", Mira sanoi jo hiukan hymyillen.

"Näkyillään!" Lumi huikkasi, ja sitten tytöt olivat poissa.
Häntä ja Ilmaa Mira ja Lena eivät näkisi enää koskaan.

****

Loppuillan Lumi istui sohvalla olohuoneen ikkunan ääressä tähyillen välillä ulos, välillä koettaen syventyä Eleanorilta joululahjaksi saamaansa klassikkokirjaan Kotiopettajattaren romaani.
Keskittyminen oli kuitenkin vaikeata, kun koko ajan mieltä painoi raskas tietoisuus siitä, että hänen, Eleanorin ja Ilman olisi paettava mahdollimman pian.

****

Kello 20.25 Eleanorin tummanpunaisen Volkswagenin valot halkoivat pimeyttä kerrostalon pihalla, jota valaisivat vain vanhat, hämärät katulamput.

Kun Eleanorin askeleet kuuluivat porraskäytävästä ja nainen koputti oveen, Lumi avasi sen empimättä.
Sitten hän kantoi Eleanorin avustuksella autoon varovasti Ilman ja matkatavaransa.

Eleanor istuutui kuskin paikalle, Lumi etupenkille hänen viereensä. Ilman he asettivat takapenkille matkatavaroiden väliin, joita auton takakontti oli aivan täynnä.
Eleanor käynnisti auton, jolloin moottorin tuttu, huriseva ääni rauhoitti Lumin ailahtelevaa mieltä.

Hän ei oikeastaan osannut nimetä sitä, mitä tunsi: siinä oli sekaisin sekä pelkoa, surua ja jonkinlaista helpotusta siitä, että pian he olisivat turvassa.

Kun auto kaartoi pois kerrostalon pihasta, Lumi kääntyi vielä viimeisen kerran katsomaan taakseen. Hän näki asuntonsa ikkunan, joka nyt näytti pimeältä, hylätyltä ja surulliselta kuin ikuiseen uneen sulkeutunut silmä.

Sitten hän huokaisi, kääntyi etuperin ja niin hän, Eleanor ja Ilma aloittivat matkansa kohti tuntematonta.