Ilmattaren tytär

20. Luku: Tuska

Sillä aikaa, kun Ilma ja Valo olivat turvassa Tähtipalatsissa ja Ilman Valtiatar joukkoineen oli ryöstänyt Lumin, makasi Eleanor yksinään Jonathanin tuhoutuneen lapsuudenkodin pihalla.

Nainen ei kyennyt nousemaan omin voimin ylös märästä, lumisesta maasta, sillä hänen kaksi vasenta kylkiluutaan ja vasen jalkansa olivat poikki. Jokainen pienikin liikahdus sai kivun sokaisevan leimahduksen kiirimään koko Eleanorin kehon läpi.

Hän ei ollut milloinkaan kokenut sellaista tuskaa niin kuin nyt. Eleanor oli nyt täysin varma, että kuolisi yksin ja avuttomana menetettyään oman rakkaan veljentyttärensä ja ystävänsä sekä Ilman, josta oli tullut hänelle yhtä rakas kuin oma tytär.

Kyyneleet tulvahtivat Eleanorin silmiin, ja siinä, kylmyyden hiipiessä hänen jokaiseen jäseneensä, hän itki. Katkerinta itkua, jota oli koko 45-vuotisen elämänsä aikana itkenyt.

Itkunsa itkettyään Eleanor saattoi vain jäädä odottamaan, että joku tulisi pelastamaan hänet ja viemään Merimannun sairaalaan. Mutta hän oli yli kymmenen kilometrin päässä ihmisasutuksesta rannikolla, jolla kävi tuskin ketään tähän aikaan vuodesta ja varsinkaan nyt, kun tuuli raivosi hänen ympärillään. Hän kohtaisi hitaan ja tuskallisen nälkäkuoleman, ellei sitä ennen paleltuisi hengiltä.

Siinä kipujensa keskellä Eleanor saattoi vain ihmetellä, mikseivät ilmattaret olleet tappaneet Lumia ja olivat jättäneet hänetkin eroon.

Mutta sitten uusi kauhea aavistus sai hänestä vallan. Tietenkin hänen olisi pitänyt tajuta: Ilman Valtiatar tarvitsi panttivangin, ja sellaisen hän oli nyt Lumista saanut. Ilmattarista julmin oli jotenkin saanut selville, että Lumi oli hänen tyttärensä paras ystävä. Kiduttamalla tyttöä Ilman Valtiatar saisi leikiten selville tyttärensä olinpaikan ja käyttäisi Lumia muutenkin aseena hyväsydämistä tyttöä vastaan. Lumin avulla hän saisi Ilman houkuteltua luokseen.

Sokea kauhu ja paniikki saivat Eleanorin huutamaan apua - turhaan. Kuka muka kuulisi hänen huutonsa synkässä, tyhjässä ja autiossa metsämaisemassa?

****

Lumi oli pyörtynyt heti, kun ilmattaret olivat vieneet hänet. Nuo siivekkäät, ylimaallisen kauniit olennot olivat vaivuttaneet hänet tajuttomuuden kaltaiseen tilaan, joka oli kestänyt koko lentomatkan ajan.

Lumi oli aivan liian tokkurassa ja pyörryksissä tajutakseen heti, missä oli. Hänen mielessään välähti vain tuskaisa kuva alla etääntyvästä maanpinnasta, ilmattarien terävien kynsien pureutumisesta ihoon, raivoavasta myrskytuulesta ja kohoamisestaan korkealle ilmaan. Sitten oli seurannut kaiken nielevä pimeys.

Kauhu ja pahoinvointi sai hänet valtaansa heti, kun hän avasi silmänsä.

Lumi näki olevansa korkealla maanpinnan yläpuolella sijaitsevassa läpikuultavassa palatsissa, joka tuntui kiinteytyneen siihen pilvistä ja ilmojen lukemattomista tuulista ja aineellistuneen niiden yhteisvaikutuksesta. Mahtavan pilvisalin katto kohosi korkealla hänen päänsä päällä, ja lattia oli kiiltävä ja sileä kuin kirkkain lasi.
Kääntäessään päätään hän erotti sen pinnassa oman kuvajaisensa: kalvenneet kasvot, kauhusta sysimustiksi tummuneet siniset silmät ja takkuiset, tummanruskeiksi värjätyt hiuksensa.

Lumi ihmetteli, miten kykeni näkemään Ilman kansan rakennelmat, mutta ymmärsi samassa hetkessä, että he antoivat hänen nähdä.

Ilman Valtiattaren joukot eivät olleet ryöstäneet häntä sattumanvaraisesti. Hän oli panttivanki, jonka avulla Ilma saataisiin houkuteltua suoraan ansaan.

"Kappas vain. Ihmisnainen on herännyt", hän kuuli ivallisen ja kylmän äänen sanovan. Siinä kuuluivat myrskytuulten mahtava pauhina ja ilmavirtojen käsittämätön voima. Ääni hyysi häntä luihin ja ytimiin saakka.