Ilmattaren tytär

12. Luku: Muukalainen

Samana lauantai-iltapäivänä pakkanen nousi kolmeenkymmeneen asteeseen hätkähdyttävän nopeasti. Kello neljän aikoihin oli jo lähes pimeää. Koska Lumi oli kuntosalilla vetämässä kahden tunnin mittaisia treenejä muiden ystäviensä kanssa, Ilma oli täysin yksin pienessä kaksiossa. Paikka oli viihtyisä, mutta yksinkertainen: seinät olivat vaaleanharmaan ja valkoisen eri sävyjä ja lattia tummanruskea, ja Ilman huoneen ikkuna antoi laajan näköalan kaupungin kaduille korkealta kerrostalon neljännestä kerroksesta.

Istuessaan pöydän ääressä tekemässä perjantain läksyjä Ilman oli vaikea keskittyä, sillä yksinäisyys ja hiljaisuus vaivasivat häntä. Kaipuu Valon kansan nuorta johtajaa kohtaan kalvoi hänen sydäntään tuskallisemmin kuin pitkään aikaan. Ilma tunsi kyynelten polttavan silmäluomiensa takana ja antoi pitkästä aikaa itkun tulla ajatellen, että se helpottaisi.

Ei helpottanut. Pahensi. Tyttö eli uudestaan kaiken sen, mitä oli ensi kertaa kokenut Valon kanssa tavattuaan hänet ensi kertaa unimaailmassa. Hän muisti, kuinka ystävällisiä nuorukaisen sanat olivat olleet, kuinka lempeä tämän valoisa, avoin katse ja kuinka hellä käsien kosketus Ilman poskilla. Noiden käsien kosketus oli lopullisesti polttomerkinnyt Ilman: hän tiesi, ettei koskaan haluaisi rakastaa ja koskettaa ketään toista. Kohtalo oli yhdistänyt hänet ja Valon toisiinsa tavalla, jossa he olivat tuskallisesti toisiinsa sidoksissa tunteidensa sekä luonteenpiirteidensä samankaltaisuuden vuoksi. Ja vaikka he olivat tavanneet vain kerran, he rakastivat toisiaan, sillä ajatusten tunnekielellä Ilman ja Valon kansa pystyi kertomaan kaiken hetkessä toisilleen. Mutta Ilma tiesi, että hänen ja Valon rakkaus oli kielletty, sillä nuori valotar oli kertonut hänelle sanattomalla kielellä, että Ilman ja Valon kansa olivat ilmiriidassa ja sodassa keskenään. Sen vuoksi he eivät voineet tavata, joten olivat toisistaan erossa kuin verhon takana.

Ilma kuivasi kyyneleensä, sillä äkkiä kummallinen vaisto vaarasta tai jostain muusta tuntemattomasta sai hänet valtaansa. Nuori ilmatar nousi nopeasti tuoliltaan kirjoituspöydän äärestä ja oikaisi suoraksi ryppyisen, tummanpunaisen tunikansa helman. Hän kiiruhti eteiseen, laittoi mustan talvitakin päälleen, kiskaisi hupun päähänsä ja tökkäsi kengät jalkoihinsa.

Ilma hiipi hiljaa alas kerrostalon rappusia eikä häntä vastaan tullut kuin alemman kerroksen keski-ikäinen rouva roskia viemästä. Hän tiesi, että jokin oli pielessä, ja sen tuntemattoman syyn hän halusi selvittää.

Alhaalla suurten ulko-ovien edessä Ilma hidasti askeliaan. Sydän hakkasi villisti hänen rinnassaan ja hengitys kiihtyi samalla, kun jalat tuntuivat painavan paljon tavallista enemmän. Tyttö työnsi ovet auki ja astui ulos kerrostalon pihalle.

Pakkanen löi jääkylmän kätensä Ilman suojattomille kasvoille, joten hän veti hupun syvemmälle päähänsä katsellessaan vasemmalle ja oikealle.

Hänen sydämensä tuntui jättävän väliin yhden ylimääräisen lyönnin, kun hän näki kaukana vasemmalla toisen kerrostalon varjossa mustiin pukeutuneen mieshahmon, joka kulki kävely- ja pyörätietä pitkin selin häneen.

Ilma lähti sydän jyskyttäen ja jalat pelosta ja jännityksestä kankeina seuraamaan tuota salaperäistä tuntematonta, joka ei selvästikään huomannut, että häntä tarkkailtiin. Hän kiristi vauhtiaan löntystelystä reippaaksi kävelyksi, sillä tytön mielessä oli suunnitelma: jos hän ohittaisi miehen, tämä pitäisi häntä varmasti vain tavallisena kävelylenkillä olevana nuorena naisena.

Ilma koetti tasata hengitystään, jottei hengästyneisyys paljastaisi hänen pelkoaan. Tyttö lähestyi edellään selin kävelevää miestä vähä vähältä - miestä, joka näytti etsiskelevän jotakin.

Pian Ilma oli enää viiden metrin päässä miehestä. Pelon kiristyessä kurkkuun kipeäksi möykyksi hän alkoi ohittaa henkilöä kävellen yhä kohtalaisen reippaasti.