Shadows L.S

19

Harry

Herään aamulla kauheaan kolinaan ja säpsähdän hereille. Yllätyn äärettömästi kun tajuan olevani kotona. KOTONA!!!!! Kaiken sen tapahtuneen jälkeen.

Liikahdan vähän reunemmalle poistuakseni sängystä mutta jokin vetää minut takaisin.

Käännyn hitaasti toiselle kyljelle ja huomaan maailman suloisimman näyn edessäni. Louis on vielä ihan täydessä unessa. Tuon hiukset ovat ihan pörrössä ja tuon posket punertavat hieman. Poika on kiertänyt kätensä vartaloni ympärille mistä johtui se etten ollut päässyt lähtemään. Louisin kasvoilla oli tyytyväinen hymy ja tuo mumisi jotain unissaan.

Hymyilin tuolle söpöläiselle ja päätin herättää tuon, sillen jaksanut makoilla enää ja Louis puristi mustelmilla olevaa kehoani niin kovasti etten päässyt irti tuon otteesta millään.

Suukotin aluksi tuon otsaa sitten nenänpäätä ja molempia poskia. Louis alkoi pikkuhiljaa heräillä ja painoin vielä huuleni tuon omille. Samassa pienempi oli täysin hereillä. Irtauduin pienemmän huulista ja jäin katsomaan suoraan hänen kirkkaan sinisiin silmiin hymyillen varmaan maailman onnellisinta hymyä. En ollut lainkaan tajunnut kuinka kova ikävä minulla olikaan tuota pörröpäätä ollut.

"Huomenta rakas." Louis mumisi haukotellen samalla suurelkeisesti.

"Huomenta." Vastasin hymyillen yhä leveästi.

"Mulla oli sua tosi kova ikävä." Louis sanoi hiljaa siirtyen makaamaan päälleni ja painoi huulensa omilleni. Ulahdin hiljaa pistelevästä kivusta koko kropassani jonka ylimmääräinen paino päälläni aiheutti ja Louis kierähti nopeasti takaisin viereeni.

"Anteeksi mä en yhtään tajunnut...." Louis selitti nopeasti kun polttava kipu oli tuonut kyyneleet silmiini.

"Ei se mitään." Sanoin hiljaa. "Mullakin oli sua ikävä." Sanoin hymyillen kun kipu oli hellittänyt hetkeksi.

"Oikeesti ei mun ollut tarkotus satuttaa sua." Louis jatkoi selittelyä.

"Tiedän." Hymähdin.

"Miten sä muuten pääsit pois sieltä?" Louis vaihtoi puheen aihetta.

"Mä en yhtään muista. En muista edes sitä millon ja miten oon tullut kotiin." Huokaisin tuijottaen tiiviisti kattoa.

"Sä tulit eilen yöllä kotiin joskus kolmen aikaan ja aluks sä vaan seisoit eteisessä tuijottaen johonkin tyhjyyteen ja sit aloit yhtäkkii itkee ja  vaan pyörryit." Louis selitti kun itse vain kurtistin kulmiani.

"Miten mä en muista mitään? Viimeinen asia mitä mä muistan on kun... ku... kun..." Yritin puristaa sanat ulos suustani mutta en vain pystynyt sanomaan sitä ääneen. Se oli hirveintä ikinä ja tekisin mitä vaan voidakseni vain pyyhkiä sen pois muistoistani ikiajoiksi.

Kuumat kyyneleet alkoivat valua pitkin poskiani ja käännyin selkäpäin Louisiin. En halunnut tuon näkevän kun itken. En halunnut tuon ajattelevan että olen heikko. Yritin pitää itseni kurissa mutta pakonomainen niiskaus paljasti minut.

"Heeii sulla ei ole nyt mitään hätää. Sun ei tarvii ajatella mitään mitä siellä tapahtui. Se on ohi nyt ja mä olen tässä sun tukena nyt ja aina. Sun ei tarvi hävetä sitä että itket. Jokainen itkee joskus." Louis puheli rauhoittavasti silitellen samalla selkääni.

Käännyin kasvotusten Louisin kanssa ja Louis pyyhki kyyneleeni pois. Vein käteni tuon vyötärön ympäri ja halasin tiukasti, haudaten kasvoni tuon paljasta rintakehää vasten. Louis kietoi hellästi kätensä ympärilleni ja minulle tuli heti turvallisempi olo.