Kävelin koulun käytävää pitkin nopein askelin ja huppu päässä, toivoen ettei kukaan kiinnittäisi minuun huomiota. Turhaan.
"Homo! Mites baletti?"
Käännyin vihaisesti, ja puristin käteni nyrkkiin.
"Harrastan showtanssia, en balettia!" Huusin pojalle. Minun ei olisi edes tarvinut kääntyä, sillä tunnistin jo äänestä, kuka minua haukkui. Hän oli poika nimeltä Min Yoongi, koulun suosituin jätkä. Opettajat vihasivat häntä, mutta jokainen tähän rakennukseen astunut tyttö oli varmasti ollut ainakin joskus lätkässä Yoongiin. Hänen ympärillään pyöri aina sama jengi, ja he olivat valinneet minut silmätikukseen vain siitä syystä että harrastin tanssia.
"Ihan sama, oot homo kuitenki. Mites poikakaverit?" Yoongi pilkkasi.
"Vai tuliko ero?"
Minusta tuntui että olisin voinut lyödä häntä, mutta hillitsin itseni ja tiuskaisin:
"En oo homo, mikä sua vaivaa?"
"Ainii, ees jätkät ei haluu sua" Yoongi virnisti minulle, ja katsoi jengiään kuin odottaen naurunremakkaa. Ja sen hän saikin. Kaikki nauroivat minulle, ja kehuivat Yoongia nokkelasta sanavalinnastaan. Minusta hän oli lähinnä pelottava ja hirveä ihminen. Juoksin nopeasti pois paikalta, jättäen muut nauramaan paikoilleen.
Kulman takana pysähdyin hengästyneenä haukkomaan happea, ja nojasin käteni polviini. En jaksaisi enää kauaa tätä, Yoongista puhumattakaan. Onneksi pääsisin kuukauden päästä uuteen kouluun, eroon kiusaajistani ja muista tämän koulun kusipäistä. Vihasin melkein kaikkia, sillä Yoongi oli mustamaalannut minut joka ikiselle vastaantulleelle ihmisille. Myös Yoongi vaihtaisi samaan aikaan koulua, joka oli minusta hyvä. Hänen jenginsä saisi miettiä keskenään, mitä tekisi ilman "pomoaan". Nousin pystyyn, ja jatkoin matkaani kohti luokkaa, jossa tuntini alkaisi.
Vihdoin oli se päivä. Pakkasin viimeisiä vaatteitani reppuun, ja vedin harmaan hupparin ylleni. Työnsin valkoiset nappikuulokkeet korviini, ja nostin repun selkääni. Tämä olisi ensimmäinen kertani koskaan sisäoppilaitoksessa, ja minua jännitti. Pitäisi viettää vuosi erossa perheestäni ja vanhoista ystävistäni. Tosin ystäviä minulla ei ollut kuin muutama, ja nekin asuivat kaukana. Saisin kyllä lomilla käydä kotona, mutta silti erossa olo ahdisti hieman. Marssin eteiseen, ja vedin tennarit jalkaani.
"Joko mennään?" Isäni huikkasi minulle, ja kävelimme ovesta ulos. Avasin auton oven, ja istuin takapenkille matkalaukkuni viereen. Vaikka olisin siellä kokonaisen vuoden, minulla oli vain yksi laukku ja reppu.
Ajoimme monta tuntia kohti koulua, ja kuuntelin koko matkan musiikkia. Hyräilin biisien mukana, ja naputtelin autonpenkkiä sormillani. Kelasin päässäni tanssikoreografioita, ja hymyilin itsekseni. Jollain tavalla vanhan elämän taakse jättäminen tuntui vapauttavalta, ja minun teki mieli nauraa ääneen.
Vihdoin kaarsimme suuren tontin parkkipaikalle. Alueeseen kuului tassistudio, ruokala ja huoneistot. Sieltä minäkin saisin oman huoneeni, jossa voisin sen vuoden sitten asua. Halasin isääni lujasti hyvästiksi, ja haikeana vilkutin hänen ajaessaan pois parkkipaikalta.
Nostin kamppeeni, ja kävin ilmoittautumassa sisälle tulostani. Minut otettiin lämpimästi vastaan, ja sain avaimen omaan huoneistooni. Huoneistot oli jaettu pareittain, ja pääsisin jakamaan "kämppäni" jonkun muun pojan kanssa. Oikeastaan en välittänyt siitä, vaan innoissani hölkkäsin huoneistorakennuksen ovelle. Avasin oven, ja kävelin käytävään. Käytävän molemmin puolin oli huoneistoja, joiden ovissa oli numerot. Vihdoin löysin omani, numeron 23. Työnsin avaimen lukkoon, ja käänsin sitä hiljaa. Ovi aukesi rasahtaen, ja astuin varoen huoneeseen. Se oli valoisa ja ilma oli raikasta, ihan niinkuin siellä olisi vasta tuuletettu. Laskin laukkuni maahan, ja suljin oven. Potkittuani kengät jalastani, hiivin tutkimaan huoneiston. Aluksi kävelin keittiöön, ja siitä makuuhuoneeseen. Yhtäkkiä huomasin, että makuuhuoneen toisella sängyllä istui poika. Hän oli vetänyt huppunsa päähän, ja katseli puhelintaan. Siitä huolimatta tunnistin hänet heti.
"Yoongi!" Parkaisin, ja otin tukea seinästä etten kaatuisi.
Poika nosti päänsä, ja sekunnin kuluessa hän näytti vähintään yhtä järkyttyneeltä kuin minäkin.
"Mitä vittua sä teet täällä?" Huusimme yhtä aikaa.
"No tanssin!" Huusin hänelle takaisin, ihan ymmälläni tilanteesta.
"No sitä vartenha tää paikka on" Yoongi tuhahti, ja katsoi minua halveksivasti.
"Mitä helvettiä sä sit teet täällä?" Kysyin.
"Tanssin" kuului lyhyt vastaus, ja äänensävystä kuulin, etten saisi enää lisätietoja. Silti sanoin hiljaa:
"En tiennyt että tanssit"
Yoongi tuhahti.
"No miltä näyttää"
"No kiusasit mua koko yläasteen siitä että tanssin, en iha heti aatellu et löytäisin sut täältä."
Yoongi ei ollut kuulevinaan.
"No me kai joudutaan jakaa tää kämppä, homo. Älä sit tuu yöllä yhtää hemmäs, vai piirränkö rajan mitä et saa ylittää?" hän sanoi normaalilla äänensävyllään. Pidin yhä seinästä kiinni, ja minusta tuntui kuin kaikki paha kotoa olisi seurannut tänne. Ja niinhän se olikin. Tämä oli pahinta mitä voi tapahtua.
Yoongi riistui hupparinsa, ja heitti sen sängylle.
"Saat ton toisen, otan ite tän" hän sanoi. Otin reppuni, ja aloin purkaa sitä sängylleni. Katsoin sivusilmällä Yoongia. Hän näytti edelleen yhtä järkyttyneeltä kuin minäkin, ja selasi puhelintaan, niinkuin se muka edesauttaisi tilannetta. Tästä se sitten alkaisi, vuoteni Yoongin kämppiksenä ja ikuisten homottelujen ja haukkujen kohteena, joista en välttämättä koskaan tulisi pääsemään eroon.
// vähän erillaisempaa uutta tarinaa tähä väliin, toivottavasti tykkäätte❤️
