5.

2.4K 246 61
                                    

"Mistä kaikesta?" Kysyin rauhoittelevasti.
"Mun mutsi on kuollu, ja en tiiä mun faija syyttää mua siit. Ehk se oliki mun syy, oon ihan paska kaikes" Yoongi itki.
"Hys, et oo paska missään" sanoin hiljaa.
"Sun äitis kuolema ei oo varmasti sun syytäs, ja sun isä ei oo vaa päässy yli siit" ehdotin.
"Ei" Yoongi keskeytti.
"Se on hakannu mua aina..."
tässä vaiheessa Yoongin itku yltyi ja ravisteli hänen kehoaan läpikotaisin.
"Sit yks päivä se... se hakkas mutsiiki. Se oli aina hakannu myös sitä, mut sillon se löi- se löi mutsii nii kovaa et sen pää osu lattiaan. Sit se ei enää noussu. Yritin soittaa apuu, mut se ei antanu. Sit se lähti vetää ja jätti mut yksin sinne taloo kädet iha veres ja täysin syyllisen näkösenä, ja soitti poliisit. Sain selittää vittu viikkoja niille et en oo tehny mitää ja ne ei uskonu vaik olin iha mustelmil... ja mun mutsi kuoli siihen" Yoongi kuiskasi viimeiset sanat niin hiljaa, että niitä tuskin kuuli. Sitten hän itki ja rutisti minua niin lujaa, että tuntui siltä kuin voisin tukehtua minä hetkenä hyvänsä.
"Kuule, se ei oo sun syytä" sanoin hiljaa.
"Mut oon ihan vitun paska kaikes! Mun ei ois pitäny syntyy, ja vien vaa turhaa tilaa maapallol" Yoongi sopersi.
Olin tässä vaiheessa niin hämmentynyt, etten kyennyt enää käsittämään tilannetta. Yoongi, eli poika joka oli tehnyt elämästäni totaalista helvettiä viimeiset vuodet, makasi nyt sylissäni ja kertoi koko elämänsä synkimmät salisuudet minulle. Noita juttuja ei varmasti ollut minun lisäkseni kuullut juuri kukaan muu.
Yoongi haukkoi happea, ja jatkoi:
"Nykyään asun s-sen luona, ja se hakkaa mua päivittäi. Pääsin tänne vähä niinku pakoo sitä, koska en tienny minne muualle menisin. Osaan kyl tassii. Mut se ei jätä mua rauhaa. Joka kerta ku se soittaa mun on pakko vastata, tai se uhkaa tulla tappamaan mut. En haluu kuolla, mua pelottaa. Park Jimin, mua pelottaa ihan helvetisti" 
Puhuessaan Yoongi nosti katseensa, ja katsoi minua silmiin. Hänen tummat silmänsä olivat laajenneet lautasen kokoisiksi, ja ne olivat täynnä kyyneleitä.
"Auta mua, pyydän, auta" hän nyyhkytti sydäntäsärkevällä äänellä.
Nostin toisen käteni suuni eteen, yrittäen estää itseäni itkemästä. Toisella kädelläni silitin Yoongin selkää. Minun oli pakko pysyä vahvana häntä varten.
"Kuule, me saadaan tää hoidettuu. Lupaan" sanoin hiljaa. Yoongi nyökkäsi rintaani vasten.
"Et taida olla tanssikunnos tänää" sanoin, ja pyyhkäisin pojan tummat hiukset hänen korvansa taakse.
Hiljaa ja silmiään pyyhkien hän pudisti päätään.
"Mitä jos vaikka levättäis tässä hetki? Kaikki on ihan hyvin, oot turvas. Suojelen sua" sanoin, ja nostin kämmenelläni hänen otsalle valuneita hiuksia pois tieltä. Yoongi nyökkäsi, ja katsoi minua ihmeissään. Suutelin häntä otsalle. Samalla tajusin kuinka outo varmasti olin. En uskaltanut irrottaa huuliani hänen pehmeästä otsastaan, joten olimme siinä hetken. Sitten kuitenkin irrottauduin, ja vetäydyin hieman kauemmas.
"Sori" vinkaisin.
Yoongi ei vastannut, vaan kietoi kätensä ympärilleni. Sitten me molemmat kaaduimme sängylle, kädet toistemme ympärillä. Hellästi silitin hänen poskeaan, ja kerroin yhä uudelleen ja uudelleen, kuinka Yoongi olisi turvassa, ja että ei olisi syytä pelätä mitään. Pikkuhiljaa hän rauhoittui vähän, ja nukahti käsivarsilleni. Olisin voinut pysäyttää elämäni siihen hetkeen, ja elää sitä ikuisesti.

Babyboy ~ yoonmin|FINDonde viven las historias. Descúbrelo ahora