Heräsin siihen, että minulla oli kylmä. Yoongi ei ollut enää vieressäni, ja makasin yksin sängyllä. En tiennyt paljonko kello oli, mutta toisaalta sillä ei ollut väliä. Katsoin ikkunasta ulos ja arvelin että oli noin keskiyö. Tassuttelin keittiöön etsimään Yoongia. Vaikka kiersin koko kämpän, poikaa ei näkynyt missään. Sitten huomasin että hänen kenkänsä olivat kadonneet eteisestä, joten arvelin että hän oli lähtenyt ulos. Huokaisten mietin, että mitä hemmettiä Yoongi oikein teki tähän aikaan pihalla. Tavallaan minua myös ärsytti ettei hän ollut ilmoittanut minulle mitään lähdöstään. Sitten muistin kaiken. Yoongi oli kertonut minulle perheestään, ja näyttänyt ruhjotun kroppansa. Sitten olin lohduttanut häntä, jonka jälkeen me... suutelimme. Mitä helvettiä olin oikein ajatellut? Toisaalta Yoongi itse suuteli minua. Hymyilin hiljaa itsekseni, ja olin onnellinen. En voinut uskoa että Yoongi valitsisi kaikista maailman ihmisistä juuri minut.
Kävelin keittiön pöydän ääreen, ja huomasin että Yoongi oli jättänyt läppärinsä auki pöydälle. Näytöllä näkyi chatti, jossa oli Yoongin lisäksi yksi henkilö. Ilmeisesti oli kyse yksityisestä keskustelusta. Ainoa viesti joka näytöllä näkyi, oli lähetetty puoli tuntia sitten. Se oli Yoongin kirjoittama, ja siinä luki:
"Se kusipää usko varmaa kaiken mitä sille sanoin. Tietäispä mitä mä oikeesti oon selitelly sille ja mikä mun oikee mielipide siit on. Se koko ihmine on nii syvält. Toivon vaa et se kuolee ja palaa helvetissä"
Katsoin näyttöä hiljaa. Oli sanomattakin selvää että Yoongi oli tarkoittanut minua. En tuossa vaiheessa osannut edes miettiä muita vaihtoehtoja. Tahtomattani silmäni täyttyivät kyyneleistä, ja pyyhin ne hihaani.
"Älä itke, sulla ei oo syytä itkee. Ei se kumminkaa välittäny susta, et oo menettäny mitää. Et voi menettää mitää mitä sul ei oo ees koskaa ollu" rauhoittelin itseäni. Vaikka yritin ja yritin koota itseäni ja ajatuksiani, romahdin silti itkemään. Yoongi ei todellisuudessa välittänyt minusta tippaakaan, ja tämä koko juttu oli varmasti suunniteltu vain minun nöyryyttämisekseni. Miten Yoongi saattoi tehdä tällaista.
Pyyhin raivoissani kyyneleitä silmistäni nähdäkseni eteeni. Otin reppuni, ja pakkasin sinne osan kamppeistani. Vedin kengät jalkaani, ja kävelin ulos asunnosta. En haluaisi palata sinne enää, mutta toisaalta en tiennyt minne menisin.
Vaelsin pitkin katuja joilla en ollut koskaan kävellyt. Olin yksin, ja en nähnyt ympärilläni ketään muita. Yö oli rauhallinen, ja joku yksinäinen lintu lauloi hiljaa ilmassa.
Yhtäkkiä huomasin jonkun kävelevän minua vastaan. Ennen pitkää joutuisimme ohittamaan toisemme. Mietin että kääntyisinkö, mutta hahmo käveli niin nopeasti että hän saisi minut kiinni. Hymähdin, ja jatkoin kävelyäni. Itkin yhä puhtaasta surusta ja raivosta.
Pian olin vain kymmenen metrin päässä toisesta kävelijästä. Silloin tunnistin hänet.
"Jimin? Mitä sä teet täällä" Yoongi kysyi ihmeissään.
"Samaa vois kysyy sult" sihahdin, ja katsoin häntä itkuisilla silmilläni vihaisesti.
"Mikä sul on?" Yoongi kysyi hätääntyneenä.
"No vittu mieti. Luotin suhun!" Huusin, ja tunsin raivon kyyneleiden valuvan kasvoilleni.
"Jimin, en ymmärrä mitä tarkotat." Yoongi sanoi hiljaa.
"Älä esitä ettet tiiä, mikä helvetti sua vaivaa! Halusin vaa auttaa sua, miks sä teit mulle näin?" Itkin, ja pyyhin samalla kyyneleitäni.
"Jimin ihan tosi mitä on tapahtunu?" Yoongi korotti ääntään.
"Luotin suhun, kuvittelin et välität must!" Huusin. Olin sokea raivosta, ja täysin varma siitä että kyyneleeni olivat kastelleet maan jalkojeni alla.
Yoongi näytti hätääntyneeltä. Aivan kuin hän olisi pieni orpo kissanpentu, joka olisi ahdettu nurkkaan. Pelko hänen silmissään oli lamaannuttava.
"Jimin... m-mä en ihan t-totta ymmärrä mitä sä tarkotat" poika sopersi, ennenkuin hänen äänensä sortui nyyhkytykseen.
"En ihan oikeesti tiiä mitä oon tehny, mut anna anteeks. Oon niin pahoillani. Oon tuntenu tällee vast vähä aikaa, ja en oo vieläkää sinut itteni kaa. Oon niin vitun monta iltaa taistellu tunteitani vastaa. En kuitenkaa pääse täst mihinkää, merkitset mulle vaa nii paljon. En koskaa tekis sulle mitää pahaa" hän itki.
Katsoin häntä yhä raivostuneena.
"Vittu vieläkö sä jaksat esittää tota sun roolias. Näin sun läppärist sen viestin mis puhuit must. Vittu lähen nytte, eipähän sun tarvi enää katella mua täälläpäin" ilmoitin kylmällä äänellä. Minua ei säälittänyt pätkääkään paniikista tärisevä poika, joka oli kauhuissaan käärinyt kätensä itsensä ympärille, ja jonka tummat silmät katsoivat minua kyyneleistä kiillellen.
"J-Jimin. En puhunu sust, puhuin mun faijast. Kerroin sille väärän paikan mis muka oisin et se ei tulis tänne. Sit selittelin kaikkee väärää tietoo nii et se menis sinne eikä löytäis meit koskaa. Oon pahoillani et luulit tollee" Yoongi katsoi minua yhä täristen. Poika näytti kutistuvan entisestään ylisuuren hupparinsa sisällä, ja hän potki maata kengällään.
Siinä samassa kaikki loksahti paikoilleen päässäni. Yoongi ei ollutkaan tarkoittanut minua. Sekunnin tuhannesosan kestäneen shokin jälkeen ryntäsin halaamaan Yoongia. Kiedoin käteni hänen kaulaansa, ja kuiskasin hänelle:
"Anna anteeks, oon niin pahoillani. Muru mä oon niin pahoillani, oikeest. En tiiä miten voin korvata tän sulle. Oikeesti oon vaan niin helvetin pahoillani" itkin, ja rutistin poikaa.
Yoongi hymähti.
"Oon pahoillani" hän vinkaisi.
"Älä oo, et oo tehny yhtää mitää" parkaisin, ja silitin hänen poskeaan. Sitten suljin silmäni, ja suutelin Yoongia pitkään. Hän nosti kätensä lanteilleni, ja en edes tiedä kauanko suutelimme. Menetin ajantajuni, unohdin oman nimeni. Sillä hetkellä maailmassa olimme vain me kaksi, ei ketään muuta. Kun vihdoin irrottauduimme, painoin otsani hänen omaansa vasten.
"Rakastan sua" kuiskasin, ja pujotin sormeni hänen omiensa lomaan.
"Mäki... sua" Yoongi takelteli, ja punastui. Hymyillen suutelin häntä vielä toisen kerran, ennenkuin lähdimme takaisin kohti yhteistä kämppäämme.
