Lunan veri ~ Kirja 1 ✔

Luku: 12 : Bileet

A/N Hei kaikki lukijat jotka luki viime luvun! Menkää lukeen uudelleen MARKIN TARINA (eli aika loppu viime luvusta) muokkasin sen vähemmän surulliseksi koska en halunnu että tässä tarinassa on ihan niin tumma sävy. <3 <3 <3 <3 <3

***

'Wow.' Oli ensimmäinen ajatus joka popsahti mieleeni nähdessäni Danielin talon. Oli pimeä ja piha ja uima-allas oli valaistu. Taloa ympäröi piha jonka reunolta alkoi metsä. Koululaisia istui uima-altaan reunalla ja ui. Musiikki soi kovaa ja ihmiset kiljuivat ja huusivat tanssiessaan. Alkoholia oli ympäri pihaa; tölkkejä, rikottuja pulloja ja valtava kalja tynnyri.

"Vitun kusipää!" Joku jätkä huusi yhtäkkiä tuupaten toisen pojan uima-altaaseen drinkkinsä kanssa.

"Mitä vittua! Mun känny oli mun taskussa!" Altaaseen työnnetty poika huusi päästessään takaisin pinnalle. "Sä maksat tosta!" Poika nykäisi työntäjän myös altaaseen.

Veden roiskuessa nuoret nauroivat ja minä kiersin altaan yrittäen olla kastumatta lähestyessäni taloa. Astuessani sisään musiikki oli mielettömän kovalla, osa nuorista makasi lattialla sammuneena, tanssi, juoksi ympäriinsä tai pelasi jonkinlaista juomapeliä.

Koko talosta näki että se kuului rikkaalle perheelle, mutta kaikkialla oli roskia ja serpenttiiniä bileistä.

"Nadja." Kuulin jonkun sanovan ja käännyin ympäri. "Tuu mun mukaan." Puhuja oli Daniel joka ei vaikuttanutkaan vihaiselta niinkuin ajattelin. Hän otti minua kädestä kiinni ja ohjasi olohuoneen ja keittiön läpi takaovelle.

"Etkö sä ookkaan mulle vihainen? Minne me mennään?" Kysyin seuratessani Danielia. "Hei odota." Sanoin ja seisahduin keskellä takapihaa jossa ei ollut ketään. "En mä tahdo mennä tonne."

"Tule nyt vaan." Daniel sanoi nykien minua käsivarrestani. "Ethän sä nyt metsää pelkää." Daniel sanoi hymyillen ja veti minut aivan metsän reunaan. Vastahakoisesti seurasin häntä. Puristin tiukasti puhelintani. Minulla oli pikavalinnoissa Vallu ja tiesin että jos kerkeäisin painaa yhtä nappulaa niin puhelin soittaisi Vallulle, eikä minun tarvitsisi sanoa muuta kuin Danielin nimi niin hän olisi kusessa jos minulle tapahtuisi jotain.

"Mitä me täällä tehdään." Kysyin hiljaa kun Daniel pysähtyi äkisti keskelle metsäaukiota.

"Mä tiedän että sä pelkäät... Mutta en mä sua satuta." Daniel sanooi hiljaa. "Minä en tappanut sitä tyttöä... Mutta se kyllä oli minun vikani."

"Mitä?" Kuiskasin hiljaa astuen askeleen taakseppäin.

Daniel nappasi minua äkisti kädestä kiinni säikäyttäen minut. Hän kuitenkin vain veti minut vierelleen ja lukitsi sormemme yhteen. "Daniel?" Mumisin hiljaa.

"Ole jooko hetki hiljaa." Daniel pyysi. "Tästä hänet löydettiin. Isosta kuopasta... Jonka minä olin kaivanut. Katsos kun minä olin nuorempi noin 10-vuotias uskoin nähneeni miehen muuttuvan karhuksi takapihallamme. Kukaan ei uskonut minua kun aloin kertomaan näkemästäni, piirtelemään kuvia karhusta ja puhuin siitä kokoajan. Asiasta kasvoi minulle nopeasti pakkomielle ja minua kiusattiin asiasta monta vuotta. Halusin todistaa sen. Joten kaivoin ansan. Suuren kuopan jonka peitin oksilla ja lehdillä. On totta että riitelimme, sillä hän oli varastanut jonkin lelun huoneestani, mutta minulla oli leluja enemmän kuin koko kylän muilla lapsilla yhteensä joten en paljoa välittänyt. Minä en tehnyt sitä ja silti syytän itseäni. Koska kuoppa oli minun tekemäni." Daniel tuijotti koko puheensa ajan tiettyä kohtaa maassa. Hän puristi kättäni kovaa hakien minusta turvaa.

"Se ei ollut vikasi." Sanoin hiljaa. "Olit lapsi. Eikä kuoppaan putoaminen tappanut häntä. Se oli joku ihminen, joka on yhä vapaana." Sanoin vetäen Danielin haliin.