Lunan veri ~ Kirja 1 ✔

Luku: 17 : Salaisuus

A/N Ollaan #2 Kommentoikaa ja antakaa tähtiä/voteja niin päästäis #1

***

"Nadja? Ootko okei?" Joku kysyi ja ravisteli minut hereille unestani.

"Mitä?" Minä haukottelin heräsin. "Ash!" Minä huudahdin tunnistaessani hänet. "Sä oot kunnossa."

"Tottakai. Miksi en olisi?" Ash sanoi halaten minua.

"Mä etsin sua ja tuli pimeää, ja ne karhut!"

"Hei rauha. Mitkä karhut?" Ash kysyi.

"Niitä oli kaksi. Ne oli ihan valtavia!" Sanoin ja nousin seisomaan.

"Nadja sä alat kuulostamaan hullulta. Ei tollaisia juttuja vaan mennä sanomaan." Ash rauhoitteli minua. "Kaikki on okei. Sä varmaan vaan näit unta tai jotain."

"No miten mä muka tänne sitten jouduin?" Kysyin kädet puuskassa.

"Nadja sä olet muutaman metrin päässä aukiosta." Ash sanoi raottaen lehti verhoa muutaman metrin päässä näyttäen aukion sen takaa.

"Täh?" Kävelin takaisin aukiolle ja katselin ympärilleni. Kaikki oli kunnossa; maassa ei ollut jälkiä eikä puussa raapaisu jälkeä.

"Tule." Ash sanoi. "Mennään kotiin. Minusta tuntuu että me ollaan ansaittu päivä pois koulusta."

"Meidän pitää vielä puhua siitä karhu jutusta. Mä tiedän mitä mä näin." Minä sanoin hieman ärtyneenä.

"No musta tuntuu että sä vaan kävelit unissasi." Ash sanoi kurtistaen kulmiaan tuijottaen minua.

"Mä en kävele unissani. Ikinä. Tai no kyllä mä tein sitä lapsena, mutta siitä on jo monta vuotta." Sanoin pyöräyttäen silmiäni.

"Nonii eli se on silti mahdollista." Ash sanoi.

"No eikä ole."

"No sitten sinä hallusinoit." Ash nauroi.

Hetken olin hiljaa ja sitten nyökkäsin: "Okei mä kävelin unissani jos jompikumpi on pakko valita."

'Olenko minä tulossa hulluksi?' Minä mietin ihmetellen sekaisin olevia ajatuksiani. Minusta tuntui kuin psyykkeeni olisi aivan murtumis pisteessä. Huokaisin: "Nukuinko mä aamuun asti?" Minä kysyin katsellen taivaalle joka leiskui auringon nousun väreissä.

"Juu. Ja mä etin sua koko yön." Ash sanoi. "Oli vaan niin pimeetä etten huomannut sua. Kuljin yli kilometri x kilometri aluetta uudelleen ja uudelleen."

"Ai, anteeksi. Mua vaan väsytti niin paljon. Ja mä... Mä aattelin että sulle oli tapahtunut jotain... Mä en osaa kohdata stressiä tai pelkoa. Puhumattakaan jonkun menetyksestä." Sanoin Ashille katsoen maata.

Ash kiersi toisen kätensä vyötäröni ympärille ja toisen poskelleni. "Mä en ikinä- jätä sua yksin." Ash katsoi minua silmiin ja nojautui sitten lähemmäs painaen huulensa minun omilleni. Suudelma oli hidas eikä siinä ollut ollenkaan himoa. Se oli pikemminkin pieni pala lohdutusta. Vetäytyen pois otin kiinni Ashin kädestä ja hymyilin hänelle.

"Mennäänkö?" Kysyin ja seurasin Ashiä takaisin kaupunkiin.

Meni yli tunti ennenkuin olimme meidän kodin edessä. "Nadja!" Kuulin äitini kiitollisen parkaisun kun hän heitti etoven auki ja riensi halaamaan minua. "Luojan kiitos, olet kotona. Missä sinä olit koko yön?!"

"Anteeksi rouva Moon." Ash sanoi astuen eteenpäin. "Tämä oli minun syytäni."

"Sinä olit tuon pojan kanssa?" Äiti huokaisi katsoen minua.