Meidän tiet on pimeitä

1.

Puhelin soi jossain sängyn vieressä ja ynähdin turhautuneena kopeloidessani sitä lattialta. Lopulta sain laitteen käteeni enkä juurikaan katsonut kuka soitti ennen kuin painoin vihreää luuria.

”Mm?” murahdin puhelimeen ja kuulin toisesta päästä naurahduksen.

”Huomenta vaan sullekin päivänsäde”, Reino sanoi puhelimeen ja kuulosti ihan liian pirteälle siihen nähden, mitä kello oli, mitä se sitten olikaan. Todennäköisesti ihan liikaa, kun kerran opettajani joutui soittamaan minulle.

”Mitä meillä on tänään?” kysyin ja käännyin selälleni sängyssä. Ei sillä, että minua kiinnostaisi, mutta koulussa päivän viettäminen tarkoittaisi vähemmän aikaa kotona ja olin varsin sujut sen kanssa.

”No kai meidän täällä jotai pitäs aikaseks saada”, Reino tuumasi hyväntuulisena ja taisi juoda aamukahviaan. ”Raahaa vaan se persees tänne, sitä nopeemmin täältä pääsee poiskin.”

Halusin mainita, etten välttämättä ollut odottamassa nopeaa poistumista, mutta pidin suuni kiinni.

”Mm, oon siellä ehkä… tunnin sisällä”, lupasin ja Reino hymähti. Se moikkasi ja sulki puhelimen, sillä välin minä tuijotin kapulaa kädessäni väsyneenä.

Porukat olivat nukahtaneet jotain kaksi tuntia sitten ja hetken aikaa pelkäsin, että ne olivat heränneet puhelimen soimiseen, mutta kämpässä oli hiljaista. Kampesin itseni sängyssä, kävin nopeasti suihkussa ja kuivasin hiukseni pyyhkeeseen. Päässä soi Steen1 ja mietin, saisinko sen jotenkin pois ennen kuin alkaisin hyräillä sitä.

Puin päälleni normaalit vaatteeni, mustat pillifarkut, jonkun pitkähihaisen ja tummanpunaisen piponi. Nappasin pöydältä banaanin mukaani yllättyneenä, että keittiössä edes oli jotain ruoaksi kelpaavaa ja olin pihalla hämmennyksekseni ennen kuin kello löi edes puoli yhdeksää.

Tavoistani poiketen kävelin koululle, olisin varmaan nukahtanut bussipysäkille tätä menoa ja polttelin lopulta pihalla aamun ensimmäistä tupakkaa. Biisi ei ollut vaihtunut mihinkään, se tuntui vain voimistuvan ja se tunne, jolla ei ole nimeä ei ollut irtoavaa sorttia. Vaihdoin kättä kaivaakseni puhelimen taskustani, vilkaisin ympärilleni ja jähmetyin.

Joku muukin oli näemmä tullut yhdeksään, näin vähän kauempana Foreliuksen seisovan ja kiroilevan sytkärilleen. Sen tummanruskeat hiukset olivat pörrössä ja nahkatakin kaulukset pystyssä alkusyksyistä tuulta vastaan. Näin jopa tältä etäisyydeltä mustelmat sen rystysissä ja keskityin nopeasti tuijottamaan röökini päätä sormieni välissä, kenenkään ei ollut hyvä idea tuijottaa Foreliusta. Sen oli tiedetty suutahtavan pienemmistäkin asioista ja suoraan sanottuna minulla ei ollut minkäänlaista halua yöllisten koitosten jälkeen kokeilla enää onneani sen kanssa.

Ennen kuin tajusinkaan, kuulin askeleiden lähestyvän minua. ”Yo, Riutta!”

Säpsähdin, koska sillä ei ollut mitään syytä tietää nimeäni, en minäkään tainnut tietää edes sen etunimeä. Kaikki kutsuivat sitä aina Foreliukseksi ja nyt se oli jo niin lähellä, että oli pakko kääntää katse siihen kunnolla samalla kun tumppasin tupakkani. Kohotin kulmaani odottavasti ja sen toinen suupieli vääntäytyi virneeseen.

”Onks sulla tulta?” se kysyi, kuin pummisi minulta aina ja sen elekieli oli ihan helvetin rento. Joskus toivoin, että kykenisin siihen itsekin.

Kun sen kulmat vuorostaan kohosivat odottavasti, älysin, että olin varmaan seisonut vähän aikaa ja vain tuijottanut sitä ällistyneen näköisenä.

”Joo, on mulla”, sanoin ja kiitin hiljaa luojaa siitä, etten ainakaan punastellut niin kuin isoveljeni tapasi tehdä jokaisessa yllättävässä tilanteessa. Ojensin oranssin sytkärin nuorelle miehelle vieressäni, joka sytytti röökinsä nopeasti ja heitti sitten sytyttimen takaisin minulle.