Meidän tiet on pimeitä

7.

Pariin viikkoon Petriä ei näkynyt amiskan alueella ollenkaan ja pohdin hiljaa mielessäni, mihin se oli oikein mennyt. Toisaalta tunsin myös kummallista helpotusta siitä, ettei tarvinnut nähdä sitä missään ja keskityin siinä määrin opintoihini kuin yleensäkin kykenin. Sakari jollain tavalla seurusteli sen punapään kanssa, olin saanut kuulla, että sen nimi oli Tomi. En varsinaisesti tykännyt niiden jutusta, veljeni tuli takaisin aina mustelmaisena, mutta ei se kertaakaan näyttänyt onnettomalta, joten annoin asian olla.

Teemu oli kipeänä, se oli saanut jonkun tappoflunssan itselleen, joten istuin itsekseni koulun ruokalassa särpimässä kanakeittoa. Ei siinä, kyllä minä muidenkin luokkalaisteni kanssa toimeen tulin, mutta en vain suuremmin välittänyt niiden seurasta. Joten mielelläni olin itsekseni siinä vaiheessa, kun Teemu jäi pois kuvioista.

En tosin voinut sanoa pitäväni millään asteella koulun ruokalasta. Se oli meluisa ja aina täynnä, meni sinne mihin aikaan tahansa. Mutta minulla oli nälkä, porukoilla ei ollut ollut mitään järkevää suuhun pistettävää, joten parempi syödä täällä. Minulla oli toinen kuuloke korvassani, Woods of Ypresin laulajan ääni murisi korvaani tasaannuttaen mielialaani juuri tarpeeksi. Sen verran, etten oikein välittänyt ulkomaailmasta ja tajusin vasta hetken kuluttua jonkun istuneen minua vastapäätä.

Kohotin katseeni Petriin, joka näkyi tutkivan sormusta oikeassa kädessään sen näköisenä, ettei oikein itsekään tiennyt mitä teki täällä.

Kohotin sille kulmiani ja se laski kätensä alas katsoakseen minua kunnolla.
”Moi”, totesin ja se vastasi. Kävimme samat repliikit näemmä joka kerta.
”Sua ei oo näkynyt”, totesin kasuaalisti ja join loput vedet lasistani. Petri kohautti olkiaan.
”Santtu pääs linnasta, pidettii partyt”, se sanoi eikä sen äänessä ollut jälkeäkään hymystä. Huomasin uuden mustelman sen poskipäässä ja sen rystyset näyttivät ottaneen osumaa jonkin tai jonkun kanssa.
Nyökkäilin kuitenkin, ei ollut minun asiani, miten se aikansa vietti.
”Mitä sä kuuntelet?” se kysyi hetken päästä, vissiin tajutessaan korvastani roikkuvan kuulokkeen.
”Woods of Ypresiä”, vastasin ja se nyökkäili hitaasti.
”Se on ihan hyvä”, se sanoi.

Katselin sitä tarkemmin ja näin, että sillä oli jokin bändipaita nahkatakkinsa alla. En vain saanut mitään selvää tekstistä. Kohotin katseeni sen kasvoihin, se näytti edelleen sille, ettei tiennyt yhtään miksi istui siinä, mutta oli sentään rennon oloinen.
”Mitä sä sit yleensä kuuntelet?” yllätin itseni kysymällä ja se hymyili toisella suupielellä.
”Vähän kaikkee, mut bläkkistä vissii enimmäksee. Carach Angrenia ja Behemothia kuluu aika paljon tällä hetkellä. Mitä sä sit?”
”Kaikkee”, vastasin välttelemättä. Minusta oli helvetin outoa, että meillä oli oikea keskustelu maailman normaalimmasta aiheesta, nimittäin musiikista. Ei jotenkin käynyt yhtään kuvioon. ”Tän levyn jälkee tulee vissii jotai kevyempää.”

Petri nyökkäili, se näytti taas ilmeettömältä. Se kallisti vähän päätään kysyessään; ”Ulos?”
”Joo”, vastasin epäröimättä, vein tarjottimeni pois ja me kävelimme etupihalle. Istuin yhdelle isoista kivistä ajotien vieressä ja annoin Petrin sytyttää röökini, koska se tuntui tykkäävän siitä niin kovasti. Kuulokkeet roikkuivat rinnallani mitään tekemättä, kun polttelimme hiljaa.

”Tuu joskus käymää mun luona”, Petri sanoi kohta ja minä tuijotin sitä. Ihan oikeasti tuijotin. En vain osaa siitä, enkä vain vilkaissut nopeasti vaan möllötin kuin lehmä uutta veräjää.

”Eihän mulla ole edes sun numeroa”, tokaisin, kun en muutakaan keksinyt ja se virnisti.
”Kysy Sakelta”, se sanoi ja käveli pois. Näin, että jotkut sen porukkaan kuuluvat jätkät tarpoivat sitä kohti, kohta kuului kiroilua ja hyväntuulisia kysymyksiä siitä, mitä ne tekisivät viikonloppuna. Minä katsoin puhelimesta kelloa ja mietin, että tästä tulisi pitkä viikko.

Istuin tunnilla jalat vieressä olevalla tyhjällä tuolilla ja tuijotin ikkunasta ulos. Lopulta keräsin rohkeutta ja kaivoin taskustani puhelimen.

12.34: onks sulla vielä Petrin numero?

Pistin viestin Sakarille ja laitoin puhelimen pöydälle alassuin. En oikeastaan tiennyt halusinko edes saada minkäänlaista vastausta kysymykseeni.

Sakari Riutta 12.46: joo, onhan mulla. mihin sä sitä?

12.48: se käski kysyy sitä sulta.

Sakari Riutta 12.53: no on siinäki jätkä.

Hetken kuluttua numero kuitenkin ilmestyi puhelimen ruudulle ja kiitin Sakaria lyhyesti ennen kuin tallensin numeron. Tuijotin sitä pitkään yhteystiedoissani enkä tiennyt mitä tehdä sille.

Lopulta huokaisin syvään ja avasin Whatsapp:in. Oli se ainakin tänään ollut paikalla, joten oletettavasti numero oli oikea.

13:15 no nyt mulla on sun numero.

Kului viisi minuuttia, ei mitään vastausta. Lopulta viesti katsottiin ja mietin, mitä Petri mahtoi miettiä. Lopulta se alkoi kirjoittaa ja tunsin outoa jännitystä vatsassani stalkatessani sitä.

Petri Forelius 13.22: no kato perkele.

Muuta se ei sanonut. En tiennyt enää mitä sanoa.

Petri Forelius 13.24: kissako kieles vei. osote on Rakuunankuja 8, älä kävele harhaan.

Tuijotin viestiä vielä entistä hämmentyneempänä. Halusin kysyä, että mitä hittoa, milloin, miksi, kuka, mutta en tehnyt niin.

13.26: Ok.

Se sai luvan riittää. En vieläkään edes tiennyt pelleilikö se vain kanssani vai oliko sen tarkoitus ollut oikeasti ihan aito. Siitä ei ottanut mitään selvää. Kävin vähän varkain Google Mapsissa katsomassa osoitetta ja törmäsin kaksikerroksiseen omakotitaloon, sellaiseen tummanruskeaan ja vähän rapistuneeseen.

Eli pahimmillani joutuisin koputtamaan oveen ja Santtu avaisi sen. Jos se asui siellä. Tai sitten Petri ei olisi edes kotona. Jos tuo nyt oli edes sen koti. Ehkä se vain pelleili kanssani?

Yritin sukia hiuksiani parempaan asentoon hillitäkseni kylmän hien puskemista, mutta epäonnistuin siinä ihan täysin. En minä ennenkään ollut uusia asioita pelännyt ja oli tässä tullut koettua sen verran, että tuskin oli tarvettakaan. Niinpä katselin kelloa kaksi tuntia varsin yritteliäästi ja mietin vain, mitä hittoa pistäisin päälleni.

Illemmalla kävelin Sakarin olohuoneessa ympyrää hermorauniona ja isoveljeni seisoi parin metrin päässä seinää vasten nojaten, kädet rinnalla puuskassa. Se näytti vähän kyllästyneelle touhuiluuni, mutta näin sen katseessa hymyä, joten oletin sen olevan vain huvittunut siitä, että en osannut olla oikein mitenkään päin.

”Missä vitun välissä mä oon alkanut tykätä miehistä?” kysyin retorisesti.
”Miehet on ihania”, Sakari kommentoi. ”Sukuvika, taas.”
”Tää on helvetin huono idea”, sanoin itselleni ja isoveljeni tuhahti.
”Sanopa elä muuta. Mut sä meet kuitenkin?”
”Mä meen kuitenkin.”
”Mm-m. Näytä nätille, mut älä liian. Rakuunankuja ei oo ihan parasta seutua.”
”Enpä huomannutkaan”, mutisin. Sakari heitti minua paidalla, sillä Mikon entisellä ja pyöräytin silmiäni. Vedin sen kuitenkin päälleni, tuijotin itseäni peilistä ja katsoin sitten isoveljeeni. ”Eikö tää oo jo liian ilmeistä et vaihdoin vaatteita nähäkseni vaan sitä?”
”On”, Sakari vastasi rehellisesti. Luoja. ”Mut ei sekään kauheasti ole tehnyt vakuutellakseen sulle, ettei halua tutustua suhun. Se kutsu sut sen luokse.”

Kuulin sanattoman syytöksen, Rasmus ei ollut tehnyt sitä kuin Sakarin ja sen tuntemisen loppuvaiheilla ja tiesin, että se tuntui ihan vitun pahalta. Purin huultani.
”No, jos mä vaan meen. Jos se ei avaa, mä häivyn. Jos se nauraa päin mun naamaa, nauran sit vaikka takas.”
Sakari nyökkäili ja sain jostain uutta puhtia.
”Pidä takki kii jos pelottaa”, se huikkasi perääni.
”Ja housut jalassa”, kommentoin vetäessäni kenkiä jalkaani.

Sakari tyrskähti, mutta sen katse oli mietteliäs poistuessani ovesta.