Meidän tiet on pimeitä

9.

”Vittu sun kanssa on ihan mahdotonta elää!” kuulin huudon jo ennen kuin pääsin kotiovelle ja kirosin hiljaa. Okei, porukoille menemiseen ei ollut mitään helvetin syytä, se oli ehkä enemmänkin tottumus. Aina kun sattui jotain outoa, sinne käveli suoraa päätä ja toivoi vain, että oli hiljaista ja rauhallista ja kotoista. Mitä ei kyllä koskaan ollut, sen tiesi jo ihan hyvin valmiiksi. Se aivojen rationaalinen puoli tiesi sen, mutta kun tunteet löivät läpi, niille oli kaikki ihan sama.

”Sä oot ihan yhtä paska niinku aina ennenkin”, äiti jatkoi rääkymistään. Kuuntelin oven takana, kun jossain rysähti. Tiesin, että isäni vain kuunteli, se kuunteli tiettyyn pisteeseen ja sitten se kävi käsiksi. ”Ei oo mikää ihme, et lapset vaa pakenee kotoa ku sä oot tommonen.”

Hetken oli hiljaista, äiti vissiin veti henkeä. Sitten kuului ulahdus ja kova tönäisy, halusin sulkea silmäni ja korvani, mutten pystynyt.

”Sun kannattas pitää vähä pienempää ääntä”, isäni murisi ja tiesin, että se löi. Niin se aina teki. ”Susta oo ennenkää mitää hyötyä ollut ja suahan ne pakenee.”
”Haista vittu!” äiti kiljaisi, mutta sen ääni värisi ja tiesin, että se itki. Se ei saanut minussa mitään tunnetta esiin, ei sitä jaksanut enää miettiä. Laitoin avaimet takaisin taskuuni, mutta en liikahtanut. Jalkani olivat kuin liimattuina lattiaan.

”Vitun huora”, isäni huusi, tiesin, että sitä oli varmaan potkaistu mahaan tai jonnekin. ”Vielä joku päivä sä et tee muuta ku makaa kuolleena.”

Siinä vaiheessa tiesin jo kääntyä ympäri ja kävellä pois, koska kohta jompikumpi vain ryntäisi ulos kämpästä eikä palaisi seuraavaan kymmeneen tuntiin. Kerkesin bussipysäkille, kun kuulin ulko-oven rämähtävän auki ja isäni tuli näkyviin.

Se näytti ihan helvetin sotkuiselle, sen t-paidalla oli verta ja se piteli nenäänsä. Yritin pysyä huomaamattomana, mutta tiesin, että se tajusi läsnäoloni.

”Sakari?” se kysyi, koska tottavitunkai. Ei minua ollut olemassakaan.

En kääntynyt katsomaan sitä.

”Älä vittu käännä selkääs mulle”, se huusi ja tuli kohti ja minä jo tiesin, mitä tulemaan piti. Pysyin paikallani ja vain toivoin, että bussi maagisesti ilmestyisi.

Kun se ei ilmestynytkään, tunsin ensimmäisen iskun ja yritin pitää tärisevin jaloin itseni pystyssä. Isäni huusi ja hakkasi niin kauan, että käänsin kasvoni sitä kohti, mutta siitä oli enemmänkin haittaa kuin hyötyä.

”Vitun huoranpenikka”, sen äänessä ei ollut enää mitään sävyjä, se oli sitä samaa, sameaa paskaa puuroa, mitä ne syöttivät meille koulussa ja mitä olin aina saanut kuunnella. Miltä Sakari oli minua suojellut, se oli työntynyt aina eteen ja jotenkin saanut porukat rauhoittumaan, se oli se esikoisen asema. Se oli ottanut kaikki lyönnit, se ei ollut koskaan lyönyt takaisin ja jos se oli korottanut ääntään, se oli tehnyt sen harkitusti.

En ikinä tiennyt miten vitussa se kykeni siihen.

”Pysy erossa musta!” huusin lopulta, kun nyrkki osui ensin naamaani ja sitten palleani seutuville ja korahdin heti perään. Isäni tuntui heräävän transsistaan, kuin veri sen aivoissa olisi yhtäkkiä alkanut kiertää ja se olisi tajunnut, kuka oikein olin.

Seisoin siinä sen edessä, sen silmät verestivät ja sillä oli kolmen viikon parta. Se näytti ihan vitun oksettavalta ja halusin itkeä, mutta nieleskelin. Tuijotin sitä suoraan silmiin.

”No, joko sä muistat?” kysyin kylmällä sävyllä enkä tiennyt keneltä sen oikein olin lainannut. ”Joko sä vittu muistat?”
Isäni nyökkäsi hitaasti, se näytti jotenkin pieneltä hetkellisesti ja sitten se horjahti. Potkaisin sitä jalkoihin, kun se herpaantui ja katsoin, kun se kaatui. Se ei siitä enää noussut. Hetken aikaa tuijotin sitä enkä tiennyt yhtään mitä tehdä.

Bussi tuli, minä nousin kyytiin ja yritin esittää, etten meinannut purskahtaa itkuun. Rojahdin takapenkille ja naputtelin puhelimeen 112.

”Hätäkeskus”, sieltä vastattiin.
”Moi, joku kännikala makaa Painotie 16:sta edessä, se yritti äsken käydä sivullisen kimppuun.”
”Ovatko paikallaolijat kunnossa?”
”Joo, ovat, ne nousi just bussiin. Mä vain kävelin ohi.”
”Lähetämme partion sinne, älkää sulkeko puh—”

Löin punaista luuria ja huokaisin syvään. Isä raahattaisiin putkaan ja se olisi ainakin yhden yön aiheuttamatta harmia yhtään kenellekään.

Vasta noustessani bussista Sakarin kerrostalon luona tunsin kuumien kyynelten valuvan poskiani pitkin ja hetken aikaa vain istuin pysäkillä ja itkin.
Sain itseni kasattua parin tupakan ja raivokkaan hihaan pyyhkimisen jälkeen, jonka jälkeen kävelin Sakarin ovelle. Painoin ovikelloa, mutta en saanut mitään vastausta. Painoin uudelleen, mutta kämpässä oli hiljaista.

”Voi vittu saatana”, kirosin ääneen. Hengitin muutaman kerran syvään ennen kuin kaivoin puhelimen taskustani. Siinä ei ollut enää paljoa akkua, mutta sai luvan riittää.
”Moi”, Sakari vastasi tyyliin kuudennen tuuttauksen jälkeen ja kuulosti hengästyneelle.
”Sä et ole kotona”, sanoin ja tiesin kuulostavani syyttävälle. Syyttävälle ja itkuiselle ja sille, että olin ihan romahduspisteessä.
”En mä ole ku oon – mitä on sattunu, ootko sä kunnossa? Tekikö Petri sulle jotain?”
Halusin nauraa, tilanne oli ihan vitun absurdi. Halusin myös käpertyä kerälle ja kuolla pois.
”Ei tehny, se onki ollu parasta tässä koko vitun päivässä”, sanoin. ”Äijä hyökkäs mun kimppuun.”
Langalla oli hiljaista.
”Voi vittu.”
Sakarin ääni oli kylmä, niin helvetin kylmä, etten meinannut tunnistaa sitä. Se vissiin painoi puhelimen kaulalleen, koska kuulin vain jotain muminaa. Se kävi sananvaihtoa ilmeisesti Tomin kanssa, jopa melko kiivaaseen sävyyn. Kuuntelin ja yritin estää itseäni romahtamasta. Lopulta kuitenkin liu’uin ovea vasten alas, koska jalkani eivät enää kantaneet ja istuin hiljaa paikallani. Onneksi Sakarin naapurit eivät juuri liikkuneet iltaisin missään, joten sain olla ihan rauhassa. Hiljaisessa, lämpimässä rappukäytävässä. Halusin huutaa.

”Mä olen siellä kymmenessä minuutissa”, Sakari lopulta sanoi, sen ääni palautti minut maanpinnalle ja kaipasin sitä ihan vitusti. ”Älä liikahda, yhtään vitun mihinkään.”
”En”, kuiskasin linjalle ja se ei sulkenut puhelua. Kuuntelin sen hengitystä ja askelia, se ilmeisesti juoksi autolle, koska kohta ovet paukahtivat ja auto hyrähti käyntiin.
Se piti linjan auki, se ei sanonut mitään, hengitti vain rauhallisesti. Sitten se ohjeisti Tomia pari kertaa, sen ääni oli täysin tyyni, mutta tiesin, että sen sisällä myllersi. Kun alaovi kävi, linja katkesi ja kuulin, kuinka Sakari juoksi.

Minä istuin ovea vasten nojallani, käpertyneenä pienelle kerälle enkä voinut estää itkua, kun Sakari polvistui eteeni ja kietoi kätensä ympärilleni.

Jossain vaiheessa olimme raahautuneet sisälle, koska istuin sohvalla viltin alla, minulla oli teemuki kädessäni ja yritin olla tärisemättä. En tiennyt miksi olin niin helvetin paniikissa, en ollut ollut koskaan aikaisemminkaan. Ei tämä ollut mikään ensimmäinen kerta yhtään mitään.

”Sori kun mä pilasin sun illan”, sanoin Sakarille ja tuijotin teetä, jonka väri oli rauhoittavan punainen. Sakari naksautti kieltään.
”Älä vittu ikinä sano noin”, sen ääni oli taas kylmä, mutta sitten se lämpeni. Se muuttui lempeämmäksi ja katsoin sen kasvoihin, kun isoveljeni istuutui sohvan toiseen päätyyn. ”Sä menet aina kaiken edelle, ihan kaiken. Sä et pilaa mun iltaa, sä teet mun illan.”
Näin, että se puri poskeaan, sen aataminomena liikahti tietyllä tavalla sitä seuranneen nielaisun myötä ja tiesin tuon tunteen itsekin. Räpyttelin silmiäni katsoessani tyhjää televisioruutua.
”Mä rakastan sua, enemmän kuin vittu yhtään mitään. Jos sulla on paha mieli, sä soitat mulle. Jos kukaan koskaan vahingoittaa sua, mun pitäisi siitä jo tietää siinä vaiheessa, kun sä soitat. Sä olet mun pikkuveli”, Sakari sanoi. Se sanoi sen niin, että kuulin sen äänessä ihan selkeän sä olet mun lapsi.

Kun se sanoi sen juuri tuolla tavalla, sillä sen tietyllä äänensävyllä, tajusin taas itkeväni enkä edes halunnut hävetä. Sakari halasi minua, painoi rintaansa vasten niin pitkään, että rauhoituin ja lopulta patisteli minut nukkumaan sänkyynsä. En tiennyt mitä se teki yön ajan ja rehellisesti en edes välittänyt, nukahdin heti kun painoin pääni tyynyyn. Unessani kuulin musiikin soivan huoneessa, enkä tiennyt enää, mikä oli todellista.