Meidän tiet on pimeitä

2.

Olin kerrankin saanut kammettua itseni sängystä jopa ihan oikeaan aikaan ja laskeuduin bussista puhelin korvallani. Sakarin ääni kumpusi lempeänä suoraan korvaani ja hetken aikaa sekin tuntui ihan vitun pahalta.

”Saitsä nukuttua yhtään?” se kysyi ja yritin olla välittämättä siitä, että se oli ollut minulle enemmän vanhempi kuin kumpikaan kotona krapulassa kuorsaavista ikinä.

”Pari tuntia”, mumisin ja haukottelin vähän. ”Meen Reinon tunnille nukkuu.”

Aistin isoveljeni hymyilevän puhelimen toisessa päässä. ”Onnee siihen.”

Hetken aikaa oli hiljaista, purin huultani ja kaivoin röökejä taskustani. ”Mä tota… voisin tulla tänää käymään, jos se käy? Monelta sä pääset töistä?”

”Ei sun tarvi ees kysyy, aina sä saat tulla. Oon kotona joskus kolmen jälkee.”

”Ok”, sanoin ja vein tupakan huulilleni. Sytytin sen poissaolevana. ”Nähdään sillon.”

”Jje, oo nätisti nappula.”

”Säkin”, tyrskähdin sen sanavalinnalle ja otin puhelimen korvaltani. Käänsin selkäni tuulta vasten sytyttääkseni tupakkani, mutta käytännössä vain törmäsin hyvin tuttuun nahkatakkiin.

”Mitä vittua”, ynähdin ja katsoin Foreliuksen silmiin. Se oli minua ehkä pari senttiä pidempi ja sen hiukset lepattivat tuulessa jotenkin vähän suloisesti. Melkein kavahdin omia ajatuksiani.

”Sitäpä justiinsa”, se virnisti ja kieli kosketti sen alahuulessa olevaa lävistystä. Tajusin vasta nyt, että sillähän niitä oli, korvissa muutamia korviksia, toinen kulma lävistetty sekä alahuuli molemmilta puolilta. En voinut ihan rehellisesti sanoa itselleni, että se olisi huonolta näyttänyt ja jostain syystä tiesin, että jätkä tiesi sen ihan hyvin itsekin.

”Tyttöystävälleskö juttelit?” se kysyi, kun sain tupakan sytytettyä ja ojensi sitten kättään sen näköisenä, että oletti minun automaattisesti tarjoavan tulet. Niin kuin teinkin, ojensin sytkärin sille irvistäen.

”Hngh, no en todella. Isoveljen kans”, vastasin ja Foreliuksen suupieltä nyki.
”En mä isoveljelleni sanoisi säkin”, se totesi kuivasti ja silmäni laajentuivat vähän. En keksinyt enää mitään sanottavaa, joten tietysti möläytin ensimmäisen asian mikä mieleen tuli.

”Ai sulla on isoveli?”

Forelius puhalsi savut ulos nenän kautta ja hymähti. ”Kakski, mut toista näkee enää vaa yhessä paikkaa.”

Purin huultani ja yritin saada poltettua röökin mahdollisimman nopeasti. Onnistuisin vain totaalisesti nolaamaan itseni tälläkin kertaa eikä siinä ollut edes mitään uutta. Joten parempi oli pitää suunsa tiukasti kiinni sen aikaa.

Sain tumpattua tupakan ja katselin sitten Foreliuksen käsiä, kun se pyöritteli sytkäriäni sormissaan. Hetken aikaa mietin, pyytäisinkö sitä takaisin, mutta sitten hylkäsin ajatuksen.

”Mä tästä taas poistun”, sanoin sille ja se käänsi katseensa minuun sen näköisenä, että yllättyi minun olevan edelleen paikalla. ”Sä voit kyl pitää ton.”

Se nyökkäsi hitaasti ja lähdin kävelemään tien yli. Vilkaisin taakseni toiselle puolelle päästyäni ja näin Foreliuksen seisovan edelleen paikallaan tupakka huulillaan ja huvittunut ilme kasvoillaan.

Pudistelin päätäni ja suuntasin kohti tuttua luokkahuonetta.

Luojan kiitos koulupäivä ei tuntunut läheskään yhtä pitkältä kuin yleensä ja pian huomasinkin istuvani bussissa kohti Latvakangasta, missä Sakari asui. Sen kämppä oli pienen kerrostalon toisessa kerroksessa, aika viihtyisä kaksi huonetta ja keittiö. Sillä oli tosin käynyt aikamoinen tuuri saadessaan sen, mutta toisaalta Latvakangas oli myös sen verran kaukana keskustasta, ettei siellä hinnat enää ihan päitä huimanneet.

Soitin sen ovikelloa, olin kerennyt kastua sateessa jo matkalla pysäkiltä ulko-ovelle, mikä oli tuurilla joku 300 metriä. Sakari avasi oven selkeästi juuri töistä tulleena, se näytti väsyneelle ja vuosia vanhemmalle kuin mitä oikeasti oli. Asunnossa tuoksui kahvi ja työnnyin itseäni vähän lyhyemmän isoveljeni seuraksi pieneen eteiseen.

”Moi”, se sanoi ja jaksoi jopa hymyillä. Hymyilin sille takaisin potkaistessani kengät jalastani.

”Siellä sataa”, totesin ja se pyöräytti silmiään.

”Huomasin ihan saman”, se totesi kuivasti ja tajusin sen mustien, yleensä taakse geelillä vedettyjen hiusten olevan märät. Virnistin ja saapastelin keittiöön kaatamaan itselleni kahvia. Kun olin saanut nesteen kuppiin ja itseni pöydän ääreen huokaisin tyytyväisenä.

”Ooksä syöny?” Sakari kysyi penkoessaan jääkaappia, se kyllä tiesi.

”Amiskalla oli hernekeittoa”, vastasin ja se tuhahti.

”Eli et.”

Se iski voileipätarpeet pöydälle, otti kahvia ja vartoi sen aikaa, että näki minun oikeasti syövän. Se oli sillä tavalla hyvä jätkä, se piti minusta huolta myös silloin, kun en halunnut nähdä yhtään ketään enkä ainakaan tuntea olevani taakka kenellekään.

”Mitäs amiskalle?” se kysyi istuessaan toiselle puolelle pöytää ja hörpätessään kahvistaan. Kohautin olkiani suu täynnä kinkkuvoileipää ja join kahvia saadakseni nielaistua. Tajusin vasta nyt, että minulla oli sudennälkä.

”Ei mitää ihmeellistä”, sanoin. ”Reino papattaa, Teemu tekee kaiken niinku maailma ois siitä kiinni ja…”

Suljin suuni hetkeksi, mietteliäänä ja Sakari huomasi sen heti. Sen toinen kulma kohosi ja kahvikuppi laskeutui pöydälle. ”Ja?”

”No siis, multa on parina aamuna pumminu tulta se yks jätkä, Forelius. Tiedäksä sen?”

”Kuka niistä? Tai ehkä enemmänki kumpi?”

”Ai sä tiedät siitäkin?”

Sakari huokaisi kysymykselleni ja näytti pohtivan jotain ankarasti mielessään.
”Joo, tiedänhän mä. Kukapa ei. Niitä oli kolme veljestä, Santtu, Rasmus ja Petri. Keskimmäinen rännäs ittesä ikiuneen joskus kolme vuotta sitten.”

Sakari näytti tavallistakin ilmeettömämmälle, joten kokeilin kepillä jäätä, vaikka jokin sen leuan asennossa sanoi minulle, ettei ehkä kannattaisi. ”Eli… se jonka mä näin oli vissii Petri?”

”Joo, se on kai sua vuoden vanhempi tai jotai. Santtu on jo ainaki 26.”

Nyökkäilin juodessani kahvistani, makustelin nimeä suussani ja yritin saada sen osumaan kasvoihin mielessäni. Sakari mittaili minua edelleen katseellaan. ”Mitä sä oikein mietit siitä?”

Minun teki mieli irvistää, joskus oli ihan harvinaisen paskaa omistaa isoveli, joka tunsi niin helvetin hyvin. Tunsi paremmin kuin minä itse, osasi nähdä ja osasi tuntea. Joskus se oli hyvä asia, joskus sen kanssa oli niin vaikea olla, kun mikään ei pysynyt salaisuutena.

”No siis… onhan se ihan perkeleen kuuma”, mumisin ja Sakari näkyi purevan huultaan, ettei nauraisi. En tietääkseni ollut koskaan kertonut sille pitäväni jollain asteella myös miehistä, mutta selkeästi sillä oli ollut homotutka varsin aktiivisena nämä vuodet. ”Mut eihä sitä vittu kukaa uskaltas lähestyäkkää ku turpaan tulee heti.”

”Tuntuhan se suakin lähestyvän ihan ilman kutsua”, isoveljeni tuumasi, mutta sitten sen katse muuttui varoittavaksi. ”Mut tuen sun äsken sanomaa ja muita tossa ihan täysin, pysy helvetin kaukana siitä.”

”Miksi?” kysymys livahti huuliltani ennen kuin kerkesin estää sitä ja Sakarin silmissä leiskahti samalla tavalla kuin joskus iltaisin, kun se oli ollut vessassa vetämässä mustaa pipoa päähänsä ennen lähtöään yön selkään. Se oli palannut niiltä retkiltä aina helvetin mustelmaisena ja rikki hakattuna ja edelleenkin se katse sen silmissä sai minut värähtämään.

”Foreliuksista ei oo ku harmia. Niiden äiti on kuollu, isä on vankilassa ja Santtukin siellä tuntuu vierailevan.”

Minusta tuntui, että selityksen taustalla oli jotain helvetin henkilökohtaista, mutta en tiennyt miten kysyisin sitä Sakarilta. Niinpä minä odotin, annoin hiljaisuuden levitä ja join vähän kahvistani. Lopulta Sakari huokaisi.

”Rasmus otti turpaan kiitettävästi ja anto takaisin erinomaisesti. Eikä Petri lähe mihinkään ilman linkkaria tai pesismailaa. Muista se.”

Nielaisin viimeisen kulaukseni kahvista ja nyökkäsin hiljaa. Sakarin silmät tuijottivat mitään näkemättä jostain luonnontieteellisestä museosta raahattua kahvikuppia, joka oli kauttaaltaan musta ja siinä oli mammutin kuva. Puoliksi syöty leipäni odotti edelleen pöydällä.

Minun kurkkuani kuristi, kun tajusin, etten ollut koskaan ollut kovin hyvä ottamaan varoituksia vastaan.

Kotona oli hiljaista tullessani sinne kahdeksan maita ja huokaisin helpotuksesta. Eli porukat oli jo lähteneet kulman takaa löytyvään pubiin istumaan iltaansa. Sakari oli ehdottanut, että jäisin sen sohvalle yöksi, mutta jostain syystä olin tullut kotiin.

Pesin hampaat ja kaaduin huokaisten pieneen sänkyyni kämpän pienimmässä huoneessa. Väsytti ihan saatanasti ja työnsin puhelimen tyynyn alle ennen kuin painoin silmäni kiinni.

En ollut kerennyt nukkua kolmea tuntiakaan, kun kuulin riitelyn ääniä ulko-oven takaa ja sitten kahvan vihaista rynkytystä. Voihkaisin tuskastuneena, mutta nousin ylös kuitenkin ja raahauduin eteiseen. Avasin oven välittämättä, ottiko jompikumpi vanhemmistani osumaa ja tuijotin niitä tympääntyneenä.

”Tulkaa vittu nyt sisälle sieltä.”

Äitini käänsi samean katseensa minuun ja sen kasvot kirkastuivat hetkellisesti. ”Voi mun kultaa, oli niin ikävä koko illan!”

Isäni mulkaisi minua ja sitten äitiäni ennen kuin mumisi; ”Ethän sä edes muistanu omistavas muita lapsia kuin Sakarin.”

Okei, se sattui, vähän. Porukat oli onneksi niin helvetin soossissa, että hyvä kun sain mitään selvää niiden puheista, joten olin jo oppinut vuosien myötä jättämään niiden hölinät omaan arvoonsa. Käännyin pois eteisestä ja oletin, että ne osaisivat tulla itsenäisesti kynnyksen yli.

Kun ovi oli taas kiinni niiden perässä, kuuntelin eteisestä kantautuvaa huutoa tällä kertaa siitä, kumpi niille oikeasti oli tärkeämpi – minä vai Sakari. Mietin tiskialtaaseen jäänyttä keittiöveitseä ja toivoin, että ne kerrankin tekisivät meille kaikille palveluksen ja tappaisivat toisensa.