Meidän tiet on pimeitä

10.

Koulussa oli ihan vitun outoa olla. Teemu istui vieressäni, raapusti Villen opetuksia ylös ja näytti kuuntelevan tarkkaavaisena. Oikeasti se tuijotti minua silmäkulmasta, poskipään mustelma teki minusta vielä vitusti nätimmän kuin mitä jo olin ja se ei selkeästi tiennyt, halusiko edes kysyä siitä mitään.

Tiesin, että minun pitäisi käydä Reinon luona, mutta en todellakaan halunnut sitä juttutuokiota. Toisaalta en myöskään halunnut, että Ville alkaisi miettiä itsenäisesti ja kohta olisi joku helluntaiseurakunta koossa. Olin missannut eilisen päivän toivoen, että mustelma häviäisi maagisesti, mutta eihän se niin tehnyt.

Istuin röökipaikan penkillä, alkoi olla oikeasti kylmä ja sormiani palelsi, mutta tarvitsin tämän tupakan ihan vain ajattelemiseen.

Petri istuutui viereeni taas kerran kuin tyhjästä ja loin siihen yhden silmäyksen ennen kuin tuijotin taas eteenpäin. Yritin olla ihan normaalisti, vaikka päässä pyöri vain tunne siitä, kun se koski minuun ja kun se puri huultani. Hetken aikaa pelkäsin, että se kaikki näkyi kasvoistani niin kuin joku katsoisi avointa lasten kuvakirjaa.

”Mikäs suhun on osunut?” Petri kysyi rennosti, se ei näyttänyt huolestuneelta ja se oli todellakin positiivista. En jaksanut enää hössötystä ja ainakin se oli keskeyttänyt sopivasti pelottavan raiteen saaneen ajatuksenjuoksuni.
”Kotiolot”, vastasin, koska oli ihan turha valehdella. Silloin se vähän jännittyi, mutta ei kai sitä olisi edes huomannut ulospäin, jos ei olisi osannut katsoa. Ja minähän katsoin, sivusilmällä tutkivasti ja yritin näytellä, ettei minua oikeasti kiinnostanut.

”Ookoo”, se sanoi. ”Joko sun luokanvalvoja kyselee?”
”Parempi mun on mennä sille selittää ennenku se miettii ite”, sanoin ja toin samalla ilmi, etten yhtään tiennyt mitä hittoa sanoisin.
”Call it on me”, Petri sanoi. Se sanoi sen niin vitun tavallisella sävyllä, että jouduin tällä kertaa oikeasti katsomaan sitä ja kohottamaan kulmiani.
”Ootko sä tosissasi?”
”Helpompi niin, ku sanoo, et isäs hakkaa sua kännissä”, se kohautti olkiaan. ”Siitä tulee vaan vitusti jotain sotkua ja ne joutuu tekemään asialle jotain. Ei sitä kukaan jaksa. Sano, et haastoit riitaa, otit turpaan ja annoit takas. Sillä selviää.”

Minä vain tuijotin sitä, en osannut sanoa mitään. Lopulta tumppasin tupakan ja nyökkäsin. Etsin Petrin katseen, joka harhaili pitkin alamäkeä rauhattomana ja pitelin.
”Kiitti”, sanoin ja sen ilme näytti epämukavalta.
Sen ääni oli vastahakoinen, kun se sanoi; ”Eipä kestä.”

Sakari olisi sanonut sitä sulle mitä vaan ääneksi ja minä en estänyt pientä hymyä, kun nousin ja lähdin kävelemään takaovea kohti.

Koputin Reinon pienen toimiston ovea, mitä en todellakaan ikinä tehnyt. Yleensä vain kävelin suoraan sisään, mutta tänään en oikein muutenkaan osannut ajatella omia toimiani kovinkaan loogisesti. Sen sälekaihtimet eivät olleet kiinni, joten se tiesi ihan hyvin, että seisoin siinä, mutta silti se huikkasi; ”Sisään!”

Avasin oven, suljin perässäni ja vajosin tottuneesti sen pehmeään, rumanvihreään nojatuoliin. Reino kirjoitti jotain loppuun, tallensi ja kääntyi minua kohti. Sen kasvot menivät hymystä jonnekin muualle, kulmat kohosivat ja sitten se oli vain ilmeetön.

”Mitä sulle on tapahtunut?” se kysyi.
Minun oli vähän vaikea hengittää enkä todella tiennyt, mitä sanoisin. ”Tuli vähän riitaa.”
”Portaiden kanssa taas?” Reino kysyi ja se näytti sille, ettei todellakaan hyväksyisi selitystä.
”Ei vaa…” kurkkuani kuristi. ”Petrin. Foreliuksen siis. Haastoin riitaa ja löin eka, se vaan löi takas. Ei mitään kummallista.”
Reino kohotti minulle kulmaansa, se tiesi ihan hyvin, etten ollut sitä tyyppiä, että menin ensimmäisenä täysillä päin.
”Hyökkäys on paras puolustus?” tarjosin sille vähän epäröivästi ja se hymähti.
”Onks tää semmonen asia, et mun pitäs ottaa se esille?” mies kysyi hiljaa ja minä pudistelin päätäni.
”Me selvitettiin se jo, istuttiin äsken tuolla ulkona”, sanoin, koska varmaan sen oli joku nähnyt ikkunastakin. ”Kaikki ok.”

Reino katseli minua vähän aikaa, se vaikutti sille, ettei uskonut sepostustani pätkän vertaa, mutta nyökkäsi lopulta.
”Okei, mä katson mitä voin tehdä”, se sanoi, koska se tiesi miksi olin tullut tänne. Että se selittäisi muille opettajille mikä oli tilanne, ettei ne panikoisi. Halusin melkein pussata sitä ja ilmeeni oli varmaan aika imelä, koska Reino tyrskähti.
”Mees nyt vittuun siitä, ellei sulla ihan oikeeta asiaa ollut?”
”Joo ei ollut”, sanoin ja nousin ylös. Käsi ovenkahvalla katsoin vielä sitä, se pyöritteli kynänperää alahuulellaan ja jouduin puremaan omaani.
”Kiitos”, sanoin, täysin rehellisesti. Se katsoi minua vähän aikaa, hymyili lyhyesti nyökäten ja minä häivyin ovesta.

Koulun jälkeen menin Sakarille, koska ei minulla ollut oikein muutakaan. Tietyistä syistä ei yhtään kiinnostanut raahautua porukoille, joten tämä oli joka tapauksessa paljon parempi ajatus. Seisoin pysäkillä, kun puhelimeni ilmoitti saapuneesta whatsapp -viestistä.

Petri Forelius 15.32: tuu tänne.
Tuijotin viestiä vähän aikaa ja olin kahden vaiheilla.
15.33: myöhemmin

Se oli ihan tarpeeksi hyvä. Kävelin pihatien alaovelle, avasin sen ja nousin portaat toiseen kerrokseen. Sakari avasi oven ennen kuin kerkesin painaa ovikelloa, joten se oli taas stalkannut minua keittiön ikkunasta.
”Moi”, se tervehti. Se näytti kummallisen toimeliaalta.
”Mitä sä teet?” kysyin vastaamatta sen tervehdykseen. Musiikki soi kovalla olohuoneessa, yritin saada selvää bändistä. Se kuulosti pelottavasti Divide the Day:n Fuck away the painilta, joten koin parhaaksi ideaksi lähteä litomaan.
”Siivoon”, se vastasi ja näytti sille, että aikoi laittaa imurin päälle.
”Okei, no sit mä pakenen, tota…” sanoin ja Sakari vilkaisi minuun.
”Petrille?”
”Joo.”
”Oo kunnolla sit”, se sanoi ja vastaukseni hukkui imurin mölinään. Pakenin rappukäytävään.

15.39: tai no nyt, mut seuraava bussi keskustaan menee vasta 20 minuutin päästä
Laitoin viestin ja istuuduin bussipysäkille. Penkki oli helvetin kylmä, pakkasta oli varmaan pari astetta ja mietin, että lapaset olisivat aika kova sana. Miksi olin niin idiootti, että pipoa kyllä pidin aina päässä, mutta hanskoja en saanut upotettua taskuihini.
Petri Forelius 15.43: haen sut iha just
Petri Forelius 15.45: asuuks Sakke edellee siellä missä ennenki

Tuijotin viestiä epäuskoisena. Tiesikö Petri oikeasti missä Sakari jopa asui? Voi vittu, minä en ollut tiennyt niiden suhteesta yhtään mitään vielä kuukautta aiemmin.
15.49: riippuu mikä on ”missä ennenki” mut joo Latvakankaalla
Petri Forelius 15.50: kymmenen minuuttia.

Säästyinpähän ainakin bussinvaihdolta keskustassa ja kävelemiseltä, kun vain istuin tässä ja tuijotin kaukaisuuteen.

Kymmenen minuutin kuluttua eteeni pysähtyi violetti neliovinen bemari, jonka kyytiin istuin empimättä. Petri loi minuun yhden niistä huvittuneista katseistaan, jotka olin jo oppinut lukemaan hymyiksi ja kaasutti matkaan.

”Mihin se myöhemmin hävis?” se kysyi hetken päästä. Radio oli pienellä taustalla, mutta erotin silti Sound of Silencen sävelet.
”Sakari siivos”, irvistin ja Petri nauroi. Tällä kertaa oikeasti ja se sai minut jostain syystä ihan helvetin iloiseksi. Huomasin hymyileväni sille ja yritin tuijottaa ikkunasta ulos peittääkseni koko asian.
”Okei”, se hymähti. ”Hyväksykö sun luokanopettaja selityksen?”
”Reino”, sanoin ennen kuin kerkesin itseäni estää. ”Sen nimi on Reino, siis. Ainoa josta ees tykkään koko koulussa. Mut joo, hyväksy se, ei uskonu tosin.”
”Ei oo ihme”, Petri sanoi. ”Et oo mikää riidanhaastaja. Mut Reino? Onks se se nuori kaveri?”
”Joo”, vastasin, koska okei, se olisi voinut tarkoittaa ihan ketä tahansa nuoremmista opettajista, mutta Reino oli ihan omassa sarjassaan. Kaikki tiesivät, kenestä puhuttiin, kun keskustelunaihe osui siihen. Selkeästi meidän kaikkien sisällä asui pieni homoseksuaali, kysehän oli yleensä vain potentiaalin määrästä.

”Nice”, Petri sanoi kummallisella äänensävyllä ja ajoi eteenpäin. En sanonut enää mitään, vaan purin poskeani.