Meidän tiet on pimeitä

13.

Istuin puistonpenkillä potkimassa kiviä ja näytin varmaan ihan vitun vihaiselta, koska mummot kiersivät minut aika kaukaa. Suoraan sanottuna oli perkeleen kylmä, pakkanen kiristyi iltaa myöten ja minua palelsi, mutta en halunnut mennä Sakarin luokse tentattavaksi eikä minulla ollut mitään muutakaan paikkaa, mihin mennä. Varsinkaan nyt, kun puhelin oli kuolleessa tilassa.

Poltin varmaan kahdeksatta tupakkaa ja vilkaisin askiin, nekin olisivat kohta loppu. Samoin rahat, taskunpohjalla pyöri muutama hassu euro eikä niillä kovinkaan herroiksi elelty. Huokaisin syvään, hieroin naamaani tuskastuneena ja tuijotin hämärtyvälle taivaalle. Jonnekinhan minun olisi tästä lähdettävä, luojan kiitos omistin sentään bussikortin, niin ei tarvinnut kilometrikaupalla pakkasessa raahautua. Mutta suoraan sanottuna ei kiinnostanut mennä koputtelemaan Sakarin ovelle, koska jos se ei olisi kotona, niin homma olisi sillä selvä.

Kuulin askeleita takaani enkä liikahtanutkaan toivoen, että se joku nyt menisi vain ohitse ja jättäisi minut tähän. Hetken kuluttua tajusin tuijottavani tuttua hahmoa, joka seisoi heikosti kajastavan katulampun alla. Santtu.

”Moi”, sanoin vähän epäröiden, kun se seisoi siinä kädet housuntaskuissa repaleisessa vanhassa tummassa takissa. Se nyökkäsi vastaukseksi ja tutki minua katseellaan.
”Pietu oli vähän hermona”, se sanoi. ”Lähit tänä aamuna ennenku se heräs ja et vastaa ees puhelimeen.”
”Mun puhelin kuoli”, totesin ennen kuin ajattelin edes tarkemmin mitä Santtu sanoi. Petri oli ollut hermona? Se oli yllättävää ja jossain sisälläni läikähti lämpimästi. Sitten rypistin otsaani. ”Miten sä löysit mut?”
”Suhteilla”, Santtu kohautti olkiaan. ”Sen jälkeen mitä kävi vuosia sitten, teitä ollaan pidetty aika hyvin silmällä.”
”Meitä?” kysyin hämmentyneenä. Oliko Rasmus sen jälkeen mitä kävi vai liittyikö tähän jotain muutakin, mistä minulle oli unohdettu mainita?
”Sua ja Sakkea”, Santtu sanoi, se raapi leukaansa vähän. ”Pietu oli aika järkähtämätön sen suhteen, joten jengi on ollu vähän teidän kannoilla. Ihan vaan just tän takia.”
Tuijotin sitä vähän aikaa sanattomana. ”Vahditte meitä sen takia, et jos Petrille vaikka tulee ikävä mua?”
”Näemmä”, se tuhahti. ”Ja siks et vien sut sen luo.”

Kohotin kulmiani enkä varmaan näyttänyt kauhean iloiselle tästä yllätyksestä, mutta Santtu kohautti olkapäitään. ”Se sano Eti Tuukka ja tuo tänne ja niin mä meinasin tehä ellet potki ja pure kauheesti.”
”Lähen ihan suosiolla”, sanoin, tunsin pakkasen kiristyvän ja Santtu nyökkäsi tyytyväisenä. Se lähti kävelemään puiston reunaa kohti ja tulimme pian vanhan ja ruosteisen Toyotan luokse, joka näytti sille, ettei ollut liikkunut vuosiin.
”Kyytiin”, Santtu sanoi lyhyesti, kun emmin etuovella. Avasin sen kuitenkin ja istuin homeiselle penkille. ”Tulee kylmää kyytiä, sen puolen ikkuna ei nouse.”

Loistavaa. Kerrassaan helvetin mahtavaa. Auto starttasi yskien ja lievästi pomppien. Päätäni pudistellen katselin ulos avonaisesta ikkunasta, joka työnsi naamaan pelkkää pakkasilmaa ja toivoin, että olisimme kohta perillä.

Pian olimme ruskean omakotitalon pihassa. Petri istui rappusilla tupakalla, se ei varmasti ollut ollut siinä kovin kauaa, koska sillä oli vain vaimari ja kollarit. Minulla oli sentään nahkatakin alla yksi Sakarin neulepaidoista ja tärisin silti kuin horkassa.

”Pietu, kultapoika on kotona”, Santtu huikkasi ja Petri nosti katseensa sormistaan. Sen ilme ei muuttunut piirun vertaa sen katsoessa minua ja sitten se nyökkäsi Santulle.
”Huomattu. Hellalla on ruokaa.”

Santtu poistui taloon ja minä kävelin hytisten kohti Petriä. Istuin sen viereen portaille ja se ojensi minulle röökiä kuin olisi tehnyt niin aina. Katselin sitä sivusilmällä.
”Sun huulet sinertää”, Petri sanoi. ”Miten kauan sä oikein istuit pihalla?”
”Emmä tiiä, riippuu paljonko kello on”, mumisin ja puhalsin savut ulos nenän kautta. Ojensin röökin takaisin Petrille.
”Kaheksan.”

Olin hiljaa.

”Istuin pihalla... neljä tuntia tai jotain.”
Petrin kasvot olivat kuin maski, niissä ei näkynyt mitään tunnetta. ”Selittikö Santtu sulle?”
”Ai miten mut löydettiin? Joo. Pitäsköhän mun sanoo kiitos?”
Petri kohautti olkiaan ja tumppasi tupakan. Sitten se käänsi päätään ja katsoi minua kunnolla. Sen katse haki kasvoistani jotain, kunnes se nojautui lähelleni ja suuteli minua lyhyesti. Sen huulet olivat viileät, mutta omaan sisäiseen kylmyyteeni verrattuna tuntui, kuin se olisi ollut tulessa.

Sitten se oli poissa ja tajusin sen nousseen seisomaan. ”Tuu, mennään sisälle. Ikkuna on kii niin et saa ainakaan hypotermiaa.”
Nyökkäsin ja nousin kankein jäsenin sen perässä portaita ylös ja vedin oven kunnolla kiinni. Santtu söi sohvalla ja katsoi jotain huonon oloista toimintaelokuvaa. Kävelin portaat ylös ja heitin kengät pois vasta Petrin huoneessa. Se tuli kohta perässäni ja ojensi minulle kahvikupin.

”Juo toi”, se sanoi. ”Ja mee sänkyyn. Sun puhelin?”
Ojensin puhelimen sille vaihdossa kahvikuppiin ja se laittoi sen lataukseen pistorasiaan. Istuin sängylle risti-istuntaan ja vedin täkin jalkojeni päälle. En lakannut tärisemästä, vaikka poltinkin kieleni ensimmäiseen kosketukseen kahvin kanssa.

Petri laittoi musiikin soimaan ja kiipesi sitten sängylle. Se istui viereeni ja kaivoi jostain Iidan, joka asettui sen suorana olevien jalkojen väliin tyytyväisen näköisenä.
Sain kahvini juotua, me olimme hiljaa ja kuuntelimme kaiuttimista tulvivaa musiikkia.

”Kiitti”, sanoin kurottaessani laittamaan kupin pöydälle ja vilkaisin Petriin. Se oli ilmeetön, mutta sitten se tarttui minua olkapäästä ja veti niin, että pääni lepäsi lopulta sen sylissä. Niin me olimme pitkän aikaa, minä käpertyneenä sen kylkeen ja Petri silitti tukkaani hitain liikkein.

Siihen minä taisin nukahtaa, koska seuraavan kerran silmäni avatessani taivaanrannassa näkyi valonkajo ja Petri nukkui selkäni takana käsi vyötäröni ympärillä. Tunsin oloni mukavan lämpimäksi sen rintaa vasten ja käännyin varovasti selälleni. Venyttelin jäseniäni sen verran kuin pystyin melko ahtaassa tilassa ja kuulin kohta ärtyneen naukaisun. Iida oli limittänyt itsensä ilmeisesti meidän jalkojemme väliin peiton päälle ja nyt sen kiukkuiset silmät tuijottivat minua jalkopäästä.

Mulkaisin sitä takaisin ja vilkaisin Petriin, joka nukkui edelleen. Nousin varovasti sängystä, yritin olla potkimatta kissaa ja kampesin itseni pistorasian luokse. Otin puhelimeni laturista, kun kuulin sängyn narahtavan takanani. Käännyin ympäri katsomaan, kun Petri nousi kyynärpäidensä varaan ja tuijotti minua. ”Taasko karkaamassa ennenku aurinko nousee?”

Pudistelin sille päätäni ja kävelin takaisin sängyn luokse. ”Heräsin ja aattelin vaa tsekata ketkä on kaivannu sinä aikana ku puhelin oli poissa pelistä.”
”Mhm”, Petri sanoi ja teki minulle tilaa, kun sujahdin takaisin peiton alle. Sen kämmen lepäsi vatsaani vasten, mutta muuten se pysyi aika huolellisesti omalla puolellaan. Odotin, että puhelimeni käynnistyi ja suljin silmäni sen häikäisevältä aloitusvalolta.

”Kuka ton kissan nimesi?” kysyin naputeltuani PIN-koodin ja Petrin silmät avautuivat laiskasti.
”Se oli Rasmuksen kissa”, Petri sanoi eikä sen äänikään värähtänyt. En tiennyt miten hitossa se saattoi olla tuollainen, minä en voinut kuvitellakaan, että puhuisin Sakarin kuolemasta noin kevyeen sävyyn. Mutta ehkä siihen sitten tottui, kai kaikkeen väkisinkin. ”Se nimesi sen jonkun lapsuuden ihastuksen mukaan.”

Tyrskähdin ajatukselle ja Petrikin hymyili. Sen silmät olivat painuneet takaisin kiinni ja minä avasin Whatsappin.

Petri Forelius: 16.29: lähit aika nopeesti aamulla.
Sakari Riutta 16.09: mitä sä teet tänään
Sakari Riutta 17.10: taasko sä nukut
Sakari Riutta 18.35: mitä vittua nyt, vastaa puhelimeen!
Sakari Riutta 19.02: ootko sä porukoilla? vai petrillä?
Sakari Riutta 23.22: jos et ilmota aamuun mennessä et oot kunnossa ni tapan jonkun

”Oi vittu”, korahdin ja Petri värähti avaten silmiään raolleen.
”Sakke kaivannu?”
”Mm”, ynähdin ja se painautui lähemmäs minua. Petrin vatsa painautui koko matkalta kylkeäni vasten ja sen käsi kietoutui ympärilleni jotenkin kovin omistavasti.

5.36: sori, mun puhelimesta loppu akku ja tää nyt on muutenki pitkä tarina, mut oon ihan kunnossa ja sisätiloissa.

”Toi huolestuttaa sitä vaan enemmän”, Petri sanoi vierestäni, se oli stalkannut ihan suvereenisti kirjoitteluani ja irvistin sille. Käänsin päätäni sitä kohti ja se oli ihan helvetin lähellä.
”Näinkö on?”
”Mm-m”, se mumisi ja sitten se suuteli minua, eikä minulla ollut puhelimelleni enää mitään asiaa.