Meidän tiet on pimeitä

5.

Teemu valitteli päänsärkyä vielä maanantaina ja minä vilkaisin sitä sivusilmällä.

”Tiedäthän sä et monen päivän krapulat on vasta kolmekymppisten juttu”, totesin sille ja pidin katseeni opettajassa, joka heilui taulun luona. Ville oli päälle nelikymppinen mies, joka käytti neulepaitoja ja näytti sille, että saa hermoromahduksen joka kerta, kun joku puhui tunnilla. Mutta osasi se opettaa, sitä ei voinut kieltää.

”Mut mä silti teen kuolemaa”, Teemu mutisi vierelläni. ”Miks musta tuntuu et sanoin jotain helvetin noloa Sakarille?”
”Sä sanoit et panisit sitä jos oisit homo”, sanoin kasuaalisti, mutta tavallista hiljaisemmalla äänensävyllä. En ollut juuri perehtynyt luokkamme homofoobisuuden tasoon, enkä aikonut ottaakaan siitä selvää ainakaan parhaan ystäväni kustannuksella.

Teemu kuulosti sille, että tukehtuu kieleensä ja päästi pienen rääkäisyn.

”Riutta, Peura! Ulos!” Ville kääntyi meitä kohti ja Teemu tuijotti sitä silmät selällään. Minä olin jo siihen aika tottunut muiden kuin Reinon tunneilla, joten tein nopeasti opettajalle kunniaa, nappasin puhelimeni mukaan ja painelin pihalle. Hetken päästä Teemu seurasi perässä, se näytti edelleen järkyttyneelle, mikä oli lähinnä koomista.
Istuimme tupakkapaikalla olevalle yksinäiselle penkille vierekkäin ja Teemu kiitti hiljaa luojaa siitä, ettei aurinko paistanut. Hymyilin sille, kun sytytin tupakan ja imaisin parit savut. Ojensin röökiä vierelleni ja Teemu nappasi sen pienen epäröinnin jälkeen.

”Ei tää olo voi tästä enää pahentua”, se selitti ja hymähdin.
”Voi se”, kummallisen tuttu ääni sanoi takaamme ja säpsähdimme molemmat. Käännyimme katsomaan Foreliusta, joka oli ilmestynyt jostain nojaamaan penkin vieressä olevaan puunrunkoon kädet tummien housujen taskuissa.

”Mitä helvettiä sä haluat?” Teemu kysyi, krapula, morkkis ja vaikka mikä selkeästi antoi sille puhtia ärsyyntymiseen ja minä halusin jostain syystä hillitä sitä. Loin siihen varoittavan katseen, se ei ollut huomaavinaan eikä Petri ollut kuulevinaan. Helvetin outo jätkä.

”Kai täällä saa olla, vai onks tää vaan teidän päädyn tupakkapaikka?” se kysyi, sen kulmat kohosivat härnäävästi ja katsahdin sitä päästä jalkoihin. Nahkatakin alla oli musta paita ja sen kaulassa roikkui kaksi ketjua, joista toisessa oli selkeä, mustareunainen risti. Se näytti taas ihan rikollisen hyvälle, mutta en uskaltanut kohdata sen katsetta.

Teemu poltti tupakkani loppuun ilmeisesti huomaamattaan ja minä huokaisin. Se näytti olevan kuin tuli hännän alla ja pyöräytin sille silmiäni. ”Mee vaa edeltä, mä poltan vielä yhen ku sä näköjää pummit multa ton aika näppärästi.”

Hetken aikaa paras ystäväni näytti vähän syylliselle ja sitten varovaiselle. Huitaisin sitä kevyesti ja se lähti jolkottelemaan takaisin kohti takaovea. Matkalla se vilkaisi kerran taakseen, näytti tyytyväiselle siitä, että olimme Petrin kanssa pysyneet paikallamme ja katosi.

Kun ovi heilahti kiinni jätkän perässä, Petri liukui istumaan vierelleni ja tarjosi minulle tulet, vaikken olisi niitä kyllä kaivannut. En kuitenkaan sanonut mitään vaan tuijotin eteenpäin tupakoidessani siinä varsin automaattisesti.

”Oliks sulla jotain asiaa?” kysyin, kun hiljaisuus alkoi häiritä minua, mutta sävyni ei ollut yhtään niin kärkevä kuin Teemulla oli ollut.
Petri kohautti olkiaan, sekin tuijotti jonnekin kaukaisuuteen. ”Ei oikeestaan, sä et vaa puhu koko aikaa jostain turhasta paskasta.”
Sen selitys sai korvanlehteni punoittamaan vähän, mutta yritin pitäytyä rauhallisena. Lipsautin kuitenkin kysymyksen, vaikka olin päättänyt olla hiljaa. ”Sun kaveritko sitten puhuu?”
”Nii kai”, Petri totesi jättämättä lyöntiäkään väliin ja nojautui penkin selkänojaa vasten. Se venytteli vähän ja sen käsi laskeutui ihan häiritsevän lähelle hartiaani.
”Juttelitsä Saken kanssa?” Petri kysyi ja minä kurtistin sille kulmiani kääntäen vähän päätäni sitä kohti.
”Saken?”
”Sakarin, sun isoveljen, jos satut muistamaan”, se valaisi minua ja vähän aikaa vain tuijotin sitä. Petrillä oli Sakarille lempinimi, toisin kuin minulla. Minun pitäisi vissiin kysyä isoveljeltäni vähän useampaakin asiaa.
”En, se pakeni jonkun punapään kanssa bileistä eikä sitä näkyny koko viikonloppuna”, totesin ja kohautin olkiani. Olin ollut ihan tyytyväinen olooni, syödessäni pitsaa sen sohvalla ja katsoessani Netflixistä jotain turhaa sarjaa.
”Onnee sille”, Petri virnisti ja pyöräytin silmiäni. Ulkokellon viisarit näyttivät välitunnin aikaa ja vilkaisin Petriin sivusilmällä. Se tuntui huomaavan saman, kohta kaikki muut kerääntyisivät myös röökille emmekä olisi enää kaksin.

”Joo, no, nähdään”, se sanoi ja jätti minut istumaan aloilleni poltettu tupakka edelleen sormieni välissä.

Menin koulusta suoraan Sakarin luokse, vaikka puhelimessani oli kolme vastaamatonta puhelua äidiltäni. Selkeästi se välillä jopa muisti, että olin olemassa, mikä ei kyllä lämmittänyt yhtään mitään. Menin omilla avaimilla sisään ja keitin kahvia, kun puhelimeni soi.
Vilkaisin sitä ja näin Sakarin nimen ruudulla.

”Moi”, sanoin puhelimeen ja painoin kahvinkeittimen päälle.
”Moi, sä oot mun luona vissii?” se kysyi ja kuulosti hyväntuuliselta itseltään.
”Joo”, vastasin.
”Päästäkkö mut kohta sisää, en viittis kiivetä parvekkeen kautta.”
”Varsinki ku se ovi on kii, mut joo toki.”
”Seki vielä”, se naurahti ja katkaisi puhelun.

Olin juuri saanut kaadettua kahvin kuppiini, kun ovikello soi ja avasin oven Sakarille, joka ei suoraan sanottuna näyttänyt ihan pirteimmälle. Tuijotin sitä vähän aikaa pysähtyneenä.

”Olitsä töissä?” kysyin, kun katselin sen kaulassa risteileviä fritsuja ja ranteissa olevia mustelmia.
”En ollu, en mä iha selvinny sinne asti”, se sanoi hymyillen puolittain ja purin huultani. ”Vaihoin vuorot Timon kans, huomenna taas meen.”
Nyökkäilin mietteliäänä ja kävelin takaisin keittiöön kahvikuppini luokse. Sakari istuutui pöydän ääreen ja tajusin, että sillä oli melkein musta silmä.
”Mitä vittua sä teit viikonloppuna?” kysyin ja tiesin, että sävyni oli aika vittumaisen kuuloinen.
”Nain”, Sakari vastasi täysin avoimesti ja joi kahvistaan sen näköisenä, ettei huomannut tilanteessa mitään erikoista.
”Minkä, kirjahyllyn kanssa?”
”Samaa kokoa”, se kohautti olkapäitään ja katsoi sitten minua. Sen selkä suoristui ja se nojasi tuolin selkänojaan. ”Okei, kerro mulle mitä nyt on tapahtunu?”

Se oli niitä sen isovelijuttuja, yhdellä vilkaisulla se tiesi, ettei kaikki ollut ihan niin bueno kuin olisi pitänyt olla. Purin kieltäni, halusin jatkaa sen kanssa edeltävästä aiheesta, mutta nyt ei selkeästi ollut oikea hetki.

”Mä…” mumisin ja päätin sitten nostaa kissan pöydälle. ”Miks Petrillä on sulle lempinimi? Sakke? Ja minkä takia sä et kertonu mulle, että löysit Rasmuksen?”
En tiennyt mitä Sakari oli odottanut, mutta selkeästi ei tätä. Sen ilme muuttui kovaksi, sellaiseksi, mitä en ollut kovin usein nähnyt sen kasvoilla ja leukapielet jännittyivät. Enemmän minua pelotti sen katse, mikä tuijotti peilimäisenä takaisin.

”Foreliusko sulle kerto?” se kysy, sen äänessä ei ollut mitään tunnetta ja puristin kahvikuppia kädessäni hakien siitä turvaa. Nyökkäsin, koska en uskonut ääneni kantavan.
”Mikä sullakin on ku aina pitää hakeutua just niiden tyyppien luo, joita ei tarviis tuntee”, Sakari päivitteli ja tuijotteli kahvikuppiinsa.

”Sukuvika?” tarjosin ja se hymähti.
”Mjoo. Mistähän mä tän ees alottasin. Tutustuin Rasmukseen ku olin jotai neljätoista, vähän vahingossa. Oltiin samoja aikoja aina ulkona ja sen kans tuli tapeltua pariin kertaan. Kai se oli mulle enemmän sit kaverina ku kukaan muu”, Sakari puhui hiljaisella äänellä ja näin jotain uutta sen katseessa. Siinä oli surua. ”Sehän käytti aineita jo sillon, enkä mä siitä välittäny. Ku mulla oli sut ja no, niin.”

Nyökkäsin hiljaa uskaltamatta sanoa mitään tai nousta hakemaan lisää kahvia, joka hupeni jo kupissa. Kaikesta huolimatta Sakari puhui todella vähän mistään, mikä oikeasti merkitsi sille mitään, se lukittautui aina kuoreensa, kun yritin kysyä jälkeenpäin, mitä se oli tehnyt niinä öinä, kun lähti karkuun maailmaa.

”Meidän piti nähä puistossa sillon kolme vuotta sitten, olin venannut sitä jonku puoli tuntia ja yrittäny soittaa, mut en saanu sitä kiinni. Niinpä mä lähin sen kämpille, minne oli joku puoli kilsaa. Tuuli ihan paskamaisesti jotain räntää ja olin ihan vitun vihanen ja märkä, ku koputin sen oveen. Se ei ollu lukossa, tietenkää, joten kävelin vaa sisään ja sieltä mä sen löysin.”
Sakarin ääni horjui ja purin huultani. En tiennyt halusinko edes kuulla koko juttua loppuun.

”Se makas olkkarin lattialla ja oli vielä hengissä siinä vaiheessa, kun mä tulin sisälle. Soitin ambulanssin sille, mutta ei ne kerenneet ajoissa paikalle. Ne löyti mut sieltä, Rasmuksen pää oli mun sylissä ja mä tuijotin sitä silmiin, koska en mä osannut mitään muutakaan tehdä. Kun mä pääsin pois, mä soitin Petrille, mulla oli sillon vielä sen numero. Se ei kuulostanu ees yhtää yllättyneelle, ihanku oisin kertonu, et pelastin sen auton murrolta. Se vaa tokas et ok, I owe you one ja löi luurin kii.”

Sakari nousi ottamaan kahvia ja näin, että se pyyhki kyyneleitä. Se kaatoi minullekin kysymättä mitään ja olin siitä kiitollinen. Tuijotin kahvia, joka lillui kupissa ja minulla oli paha olla. Sakari niiskaisi, sen kädet tärisivät enkä tiennyt yhtään mitä tunsin.
”Sit joku kaks vuotta sitte, sä muistat sen, mä olin just eronnu Mikon kans ja mä lähin ulos”, se jatkoi henkeä vedettyään.
”Mä sidoin sillon sun rystyset”, sanoin hiljaa väliin ja se nyökkäsi, joi kahvistaan ja näytti sille, että teki kaiken ihan autopilotilla.
”Mä kävelin siellä puistossa ja kuulin et jotkut puhu paskaa Rasmuksesta ja mulla vaa meni hermot. Menin sinne ja otin turpaan ja jossain välissä Petri ilmesty paikalle.”

Sakari hymyili kuivasti. ”Vittu se oli pelottava jätkä jo sillon, eihä se ollu vissii kuuttatoistakaan. Käveli vaa paikalle, löi ensimmäistä turpaan ja toista pesarilla ja ilmotti, et tästä lähtien Riutat jää tasan rauhaan. Hätisti sen jengin pois mun ympäriltä, vilkas mua ja hymyili. Sit se sano, et me ollaan nyt sujut ja lähti.”

Muistin sen yön, Sakari oli nilkuttanut kotiin sen näköisenä, että olin joutunut miettimään, soittaisinko sille ambulanssin. Sakari oli ollut ihan vitun rikki eikä se ollut koskaan pukahtanutkaan miksi, vaikka olin yrittänyt taistella tietoa irti siitä.

Me istuimme keittiönpöydän ääressä pitkään hiljaa, eikä edes seinäkello jaksanut enää liikkua.