Meidän tiet on pimeitä

11.

Istuin Petrin sängyllä, siinä päädyssä minkä vieressä oli ikkuna ja nojasin seinään. Huoneessa oli viileää, mutta enimmäkseen miellyttävällä tavalla. Olimme kuunnelleet musiikkia jotain tunnin ajan, kunnes Santtu oli huutanut Petrin alakertaan ja olin ollut itsekseni varmaan vartin. Olin siitä toisaalta ihan iloinenkin, sain katsoa kunnolla ympärilleni ja vain nauttia hetken rauhasta ja hiljaisuudesta.

Haukotellen menin parempaan asentoon sängylle ja tuin kasvoni käsiini aika samantapaiseen asentoon kuin aina Reinon tunneilla. Kaiuttimista soi hiljaisella joku melodinen albumi, ehkä Eldamaria tai jotain. Annoin sen tuudittaa minua kaikessa rauhassa ja silmäni painuivat kiinni. Ei mennyt varmaan puolta minuuttiakaan, kun olin jo unessa.

Heräsin siihen, että sänky notkahti ja säpsähdin lähemmäs seinää. Petri istui reunalla ja näytti huvittuneelle.

”Väsyttääkö?” se kysyi enkä meinannut kuulla sitä sydämeni rauhattomalta pamppailulta, jonka unesta ylös säikähtäminen aiheutti. Veri kohisi korvissani vielä enemmän, kun tajusin Petrin tönivän minua seinää kohti. Urahdin jotain sille vastaukseksi ja hieroin silmiäni kädelläni.

”Tee tilaa”, se murahti ja siirryin ihan sängyn toiselle reunalle painautuen viileää seinää vasten koko kehon matkalta. Petri laskeutui selälleen vierelleni ja veti jostain tyynyn päänsä alle. Hetken aikaa me vain makasimme jännittyneenä aloillamme, kunnes se rentoutui ja hakeutui asentoon, missä sen kylki painautui kylkeäni vasten. Huokaisin melkein äänettömästi ja annoin itseni viimein rauhoittua sen viereen. En osannut odottaa siltä mitään enkä tiennyt oliko se hyvä vai erittäin huono asia.
Valuin hiljaa takaisin uneen kuunnellen tasaista hengitystä ja tunsin oloni oudon turvalliseksi.

Herätessäni ulkona oli jo pimeää ja huoneessa oli ihan helvetin kylmä. Hiukseni olisivat varmaan olleet kuurassa, ellei Petri olisi hengittänyt niitä vasten. Ajatus sai minut jähmettymään täysin ja tajusin vasta nyt, että olimme kietoutuneet toisiimme kuin koalat. Sen kädet olivat ympärilläni ja jalkamme olivat kietoutuneet toisiinsa. Tein melko läheistä tuttavuutta sen kaulatatuoinnin kanssa ja sen läsnäolo valtasi kaikki aistini melkein ahdistavasti.
Hetken aikaa mietin mitä tehdä tilanteelle, Petri nukkui edelleen rauhallisesti. Lopulta keplottelin itseni sen sylistä, hivuttauduin sen ylitse ja onnistuin tiputtautumaan lattialle herättämättä sitä.

Otin puhelimen taskustani, missä se oli painanut ikävästi jo jonkin aikaa ja tarkistin kellonajan. Kymmenen illalla. Ei ollut mikään ihme, että ulkona oli kylmää ja pimeää. Sakari ei ollut kaivannut minua, oli varmaan arvellut, että parempi antaa olla rauhassa. Hetken aikaa harkitsin laittavani sille viestin, mutta totesin sitten, että se oli täysin turhaa. Teemu oli yrittänyt soittaa ja laittanut viestin perääni, en vaivautunut edes katsomaan sitä.

Katselin vähän aikaa nukkuvaa Petriä, ennen kuin laskin puhelimeni pöydälle ja vedin ikkunan kiinni. Se päästi vaimean paukahduksen ja jouduin hetken aikaa taistelemaan saadakseni jähmettyneen lukon toimintaan.

”Mitä sä teet?” Petrin uninen ääni kysyi ja säpsähdin sitä.
”Etin peittoa”, sanoin kääntymättä ympäri ja se ynähti.
”Kaapissa.”

Kaivoin täkin kaapista ja heitin sen Petrin päälle. Hetken aikaa olin kahden vaiheilla, kunnes näin sen vaihtavan vähän asentoa peiton alla ja siirtyvän seinää päin. Niinpä tein päätökseni ja jännittyneenä kiipesin takaisin sänkyyn sen vierelle. Olimme jo nukkuneet muutaman tunnin vierekkäin, joten yksi yö ei voisi mitenkään muuttaa sitä.

Kun olin saanut itseni asettumaan, tunsin Petrin käden liukuvan vyötärölleni ja vetävän minut sen kehoa vasten. Huokaisin tyytyväisenä, kun se painoi kasvonsa niskaani vasten ja hetken epäröityäni laskin käteni sen kättä vasten ja puristin rannetta kevyesti. Tunsin, kuinka sen huulet kävivät niskassani ja jännityin hetkeksi, mutta annoin sen mennä ohitse. Olin enimmäkseen iloinen, että ilmeisesti nukuimme tämän yön kaikki vaatteet päällä, en tiennyt mitä ihmettä olisin tehnyt, jos Petri olisi hankkiutunut omistaan eroon.

Heräsin siihen, kun joku tai jokin hyppäsi päälleni. Säpsähdin ja silmäni avattuani huomasin tuijottavani laihaa, karvaista mustaa kissaa, jolla oli ilkkuvat keltaiset silmät. Se istui rintani päällä häntä takatassujen ympärillä ja tuijotti. Oli muuten varsin karmiva ilmestys. Kulkiko niillä joku kulkukissa täällä? En nimittäin ollut nähnyt merkkiäkään kissasta viimeksi käydessäni.

Nykäisin varovasti vieressäni makaavaa Petriä, joka urahti tympääntyneen kuuloisesti, mutta avasi kuitenkin silmänsä. Se näytti helvetin pöllämystyneeltä, mutta sitten sen katse osui seuralaiseemme.
”Ei vittu Iida mee pois”, se sanoi ja hätisteli kissaa kädellään, mutta eläin ei kuitenkaan korvaansa lotkauttanut. Se itse asiassa asettui mukavampaan asentoon makaamaan päälleni ja jatkoi tuijottamistaan.

Katsoin silmäkulmastani Petriin, joka näytti uneliaalle, silmät puoliksi auki ja tukka sekaisin. Näky oli ihan helvetin söpö. Edes kissan paino rintalastani päällä ei ajatusta hetkauttanut.

”Heitä se katti lattialle, jos se häiritsee”, Petri mutisi ja käänsi minulle selkänsä vetäen melkein peiton päältäni.
”Hei!” älähdin ja tartuin kissaan vaistomaisesti samalla kun liikuin lähemmäs Petrin selkää. Iida naukaisi ärtyneesti, mulkaisi minua ja hyppäsi Petrin kyljen päälle liukuen sitä pitkin sulavasti alas patjalle. Minua vielä kerran vilkasituaan se työntyi päättäväisesti makaamaan peiton päällä olevan käden alle. Kissa rentoutui siihen nopeasti, kietoi hännänpäänsä Petrin ranteen ympärille ja ne nukkuivat täysin onnellisina vierekkäin. Katselin niitä ja mietin, miten kauan ne olivatkaan olleet toistensa tuki ja turva tässä ränsistyneessä, kylmässä talossa.

Makasin varmaan tunnin hereillä ennen kuin lopulta kyllästyin, nousin ja otin puhelimen pöydältä. 7.25. Hieroin naamaani epätoivoisena ja mietin, pitäisikö yrittää mennä amiskalle. Petri ynähti unissaan ja käpertyi pienemmälle kerälle peiton alle. Pudistelin päätäni pieni hymy huulillani, keräsin tavarani ja poistuin hiljaa huoneesta katsomatta enää taakseni.

Santtu nukkui olohuoneen sohvalla pää niin kummallisessa asennossa, että sen niskat varmaan sanoisivat sopimuksen irti. Telkkari näytti aamu-uutisia, jotka lupasivat pikkuhiljaa alkavia lumisateita ja vilkaisin pihalle yhdestä ehjästä ikkunasta hieman huolissani. Sää näytti ainakin vielä selkeälle, joten vaaraa kastumisesta ei tainnut olla.

Kävin vessassa, pesin naamani, pöyhin vähän hiuksiani ja hiivin ulos ulko-ovesta aamun raikkauteen. Lähdin kävelemään amiskaa kohti, koska ei minulla niin kiire ollut ja halusin saada pääni selkenemään ennen sinne menoa. En halunnut joutua Teemun valvovan silmän alle ennen kuin tiesin mitä itsekään koko tilanteesta ajattelin.

Saapuessani pihalle kello oli jo kymmenen yli kahdeksan ja puhelin taskussani soi.
”Huomenta”, vastasin siihen. ”Oon ihan just luokassa.”
”Well done”, Reino sanoi ja kuulin sen äänessä hymyä katkaistessani puhelun. Talsin takaovelle, avasin sen ja suuntasin kohti Reinon luokkahuonetta. Tiesin näyttäväni harvinaisen sotkuiselle ja haukottelin makeasti ennen istumistani alas Teemun viereen.

”Katos, oot tervehtyny”, sanoin sille ja se hymähti.
”Ja sä olet selvinnyt kouluun asti.”
”Mm-m.”
”Et vastannu puhelimeen eilen illalla”, se sanoi ja katsoin siihen vähän epävarmana.
”Joo, menin nukkuu jo aikasin. Yritin saada univelat pois.”
”Viideltä iltapäivällä?”
”Jep”, enkä edes valehdellut. Olin oikeasti nukkunut, mutta en ollut suonut ajatustakaan Teemulle nähdessäni sen soittaneen ja laittaneen viestiä perään. Siitä tuli ehkä vähän syyllinen olo.
”Pitäskö meidän tehä tänään jotain?” kysyin vähän ajan päästä, Teemu ei näyttänyt kauhean iloiselle.
”Ehkä”, se sanoi. ”Jos sulla on aikaa.”
En pitänyt sen äänensävystä yhtään ja purin poskeani, etten ärähtäisi mitään. ”Miksei mulla olis?”
Teemu kohautti olkiaan ja raapusti jotain vihkoonsa. Minä vedin kädet puuskaan rinnalleni ja tuijotin tyhjästi eteenpäin. Ajatukseni olivat edelleen ruskean omakotitalon yläkerrassa, jonka ikkunanpielistä veti ja musta kissa istui sängyllä omistajansa vierellä.