tukholma-syndrooma. [ ✓ ]

001 ; Lukko

♡
[ 460 sanaa ]
- 25. elokuuta 2017 -

Baekhyun ;

Kirjoitin läppärilläni onnetonta rakkaustarinaa äidinkielen tunnilla. En itse ollut valinnut kirjoittaa rakkaudesta, sillä rakkaus aiheenakin on puuduttavan tylsä. Aina on hiljainen tyttö, johon suosittu poika ihastuu ilman mitään järkevää syytä. Tai toisin päin.

Lopputunnista viimeöinen myöhään valvominen alkoi kostautua, enkä jaksanut enää keskittyä tarinan kirjoittamiseen senkään vertaa. Istuin takarivissä seinän vieressä, joten uskoin, ettei kukaan huomaisi jos ottaisin pienet päiväunet.

Laskin pääni pulpetilla lepäävien käsieni päälle ja suljin raskaat silmäluomeni. Nukahdin nopeasti tasaiseen näppäimistön ääneen, joka syntyi muiden jatkaessa tarinoidensa kasaan kokoamista - innokkaammin kuin minä.

Heräsin koulun kellojen pirinään. Nostin pääni ylös ja katsoin oven yläpuolella sijaitsevaa valkoista viisarikelloa. Varttia vaille kaksitoista. Se merkitsi tunnin loppumista ja ruokatunnin alkamista.

Olin viimeinen luokasta poistuva oppilas. Ovelle kävellessä reppu toisella olallani äidinkielen opettajani toivotti hyvää viikonloppua, johon vastasin kohteliaasti 'kiitos samoin'.

Käytävällä, tarkemmin sanottuna koulukaappini luona, tapasin parhaan ystäväni, Jongdaen, kuten olimme aikaisemmin aamulla sopineet.

"Baekkie, kuulitko sä jo uutiset? Minseok kertoi mulle, että Luhan oli kertonut sille, että Sehun paljasti olevansa ihastunut Jonginiin. Luhan oli kuulemma tosi kateellisen olonen. Aika hurja draama kehittymässä, vai mitä luulet?" Jongdae, tämä ADHD-diagnosoitu ystäväni, sanoi tapansa mukaan suhteellisen nopeasti ja innokkaasti puhuen, kun kyseessä oli juorut. Hänellä oli usein vaikeuksia keskittyä mihinkään täysin.

Yleensä muut kuin minä ja Minseok eivät aivan saaneet selvää hänen puheistaan hänen erityispiirteensä takia. Minä olin ehtinyt tottua hänen puhetyyliinsä ja päähänpistoksiinsa yhdeksän vuoden aikana, ja muutenkin hänen äkkinäiseen koheltamiseensa. Olimme olleet parhaita kavereita heti peruskoulun ensimmäisestä päivästä lähtien.

Jongdae oli minulle todellakin avuksi jatkuvan alakuloisuuteni kanssa. Hän oli oikea ilopilleri ja aina piristämässä sekä tukemassa minua vaikeina aikoina. Pidin hänen juttujensa kuuntelemisesta. Hänelle aina sattui ja tapahtui, kun ylivilkas olikin. Hänen kertomuksensa eivät koskaan olleet tylsiä.

Vaikka meno ja meininki joskus tuntuikin ainoastaan sivusta seuraajana uuvuttavilta, se ei lopulta haitannut paljoa. Toisaalta, jäin aina Jongdaen varjoon. Osittain halusinkin sitä.

"Mm, oon samaa mieltä", vastasin samalla sulloessani reppuani ruskeanvihreään koulukaappiin. Kauhea väri.

"Luhan kyllä pääsee siitä varmaan nopeesti yli. Mä luotan Minseokin teraupeuttitaitoihin", kiharahiuksinen ystäväni naurahti ja sulki kaappini oven, kun olin saanut käteni välistä. Käänsin avainta lukossa, ja kokeilin vielä avautuisiko ovi. Ei auennut. Hyvä.

Lähdimme ruokalan suuntaan. Matkalla katsoin rinnakkaisluokkalaisteni Snapchat-tarinoita. Jokaisessa päivityksessä heillä oli seuranaan väkinäisesti hymyileviä kavereita. Hymähdin. Itse olin mieluummin yksin kuin teennäisten kavereiden kanssa.

Näiden kuvien jälkeen saattoi satunnaisesti seurata musta kuva tekstillä, joka suunnilleen aina meni näin: 'älkää kysykö mikä on ku vaan aidot tietää', ja perässä vähintään neljä itkevää emojia. Varmaan ymmärrettävää, miksen pitänyt omasta ikäluokastani.

Jongdae sieppasi puhelimen kädestäni, kun ei saanut tarpeeksi huomiota minulta.

"Onko tää sun tyttöystävä?" hän kysyi vaaleahiuksisesta tytöstä näytölläni. Pian kuva meni jo ohi, ja sen korvasi jonkun ottama kuva kouluruoasta. En kerennyt vastata kysymykseen. Vastaus olisi ollut ei.

"Hyi, onko siellä tällasta paskaa tarjolla?" Jongdae valitti kovaan ääneen. Ohi kulkenut kotitalouden opettaja mulkaisi häntä ja poika naurahti jälleen.

━ ━ ━

og: ~helmikuu 2018
edit: 7.10.2019 / 3.12.19 / 22.3.20