tukholma-syndrooma. [ ✓ ]

007 ; Mustelma

♡
[ 1059 sanaa ]
- 1. syyskuuta 2017 -

Baekhyun ;

Chanyeol herätti minut auringon noustua. En tiennyt tarkkaan kellonajasta, mutta tiesin viime yön olleen seitsemäs yöni hänen luonaan - ja vieressään.

Seitsemän yötä tuntuu pitkältä ajalta, mutta ei sinä aikana opi täysin tuntemaan toista. Ei lähellekään, vaikka viettäisi kaiken ajan yhdessä, kuten teimme. Pidin itseni vaatetuksen suhteen edelleen varovaisen peitettynä, ties mikä perverssi miehestä paljastuisi. Sellainen ei olisi epätavallista alaikäisen kaapanneelle nuorelle aikuiselle.

Olimme muutamana yönä nukkuneet lähekkäin. Niin, että Chanyeol otti minut syleilyynsä takaa päin. Se oli minulle ihan okei, enkä keksinyt valitettavaa. Ainakin tähän saakka hän oli ollut todella huomaavainen ja kohtelias olosuhteisiin nähden. Minunhan kuuluisi palvella häntä ja saada selkääni, jos väittäisin vastaan, ja joskus muuten vaan silkasta satuttamisen ilosta.

Olin ollut ylipäätään turhankin luottavaisin mielin liikkeellä, mutta jokin tänä aamuna kolahti, ja minua alkoi hiukan ahdistaa. En tiennyt mitä tehdä. Halusin vain pois ja olla yksin ajatusteni kanssa. Halusin paeta, ja aioin tehdä niin.

Chanyeol oli parhaillaan keittiön pöydän ääressä pakkaamassa reppuaan läheisessä kaupassa käymistä varten. Kauppa oli oikeastaan enemmänkin pieni kioski, josta löytyi ruokaa ja peruselämiseen tarvittavia välineitä. Punahiuksinen oli kertonut minulle siitä yhtenä iltana silitellessään hiuksiani.

Kioskin pitäjä oli kuulemma vanhempi rouvashenkilö, jota Chanyeol kuvaili hellyyttävä hymy kasvoillaan suloiseksi ja herttaiseksi mummeliksi. Mummeli tiesi sieppaajani asioita enemmän, kuin kannattaisi, mutta Chanyeol luotti tähän. Vanhus oli luvannut käsi sydämellä, ettei kertoisi kellekään.

Rusehtavaan reppuun sujahti vielä lompakko seteleineen ja erilaisine kortteineen. Mies oli muutamalla askeleella jo saavuttanut eteisen. Hänen jalkansa oli ainaki kuusi kengän
kokoa suurempi kuin omani, ja hänellä oli harjanvarren pituiset jalat.

Chanyeol avasi ulko-oven kääntyen vielä katsomaan minua pikaisesti. Hän heilautti kättään hyvästeiksi ja sulki oven takanaan. Olin ensimmäistä kertaa jäänyt yksin asuntoon. Perustelin valintaani sillä, että en ollut saanut hyvin unta ja halusin nukkua vielä. Chanyeolille tämä selitys meni läpi. Paras ystäväni Jongdae olisi huomannut valheen.

Odotin hetken tuijottaen ovea. Sitten nousin sängyltä, astelin pakoreittini luo ja ryntäsin juoksuun päästyäni ovesta ulos. Jalkani veivät minua eteenpäin päämäärättä, mutta näytti siltä, että suuntaisin läheisen tien yli pellolle ja siitä metsään.

Reittini varrelle osui yllättäen auto, jonka sivupeili tömähti olkavarttani vasten ikävästi. Täällä meni hyvin harvoin autoja, mutta juuri nyt kohdalle piti sattua auto, jota en sekavassa tilassani edes huomannut ennen iskua. Olin hädintuskin ehtinyt juosta pois auton keulan edestä. Jos niin ei olisi käynyt, vammani olisivat olleet sairaalakunnon tasoa, eikä Chanyeol olisi voinut viedä minua hoitoon. Hän olisi silloin jäänyt kiinni. Me olisimme.

Kaaduin voimasta kierähtäen tien vierukselle, josta vierin pientä heinäistä rinnettä alas pellolle selälleni makaamaan. Pidin katseeni taivaassa ja kirosin itseni kaikista valinnoistani ja typeryyksistäni. Hiukset olivat sekaisin ja käsivartta koski enemmän kuin muuta kehoa.

Kuski oli vaivautunut hätäisen jarruttamisen seurauksena avaamaan autonsa ikkunan huutaakseen "helvetin nuoriso" ja ajaakseen sitten pois.

Saatanan vittu voisinpa lakata olemasta.