tukholma-syndrooma. [ ✓ ]

002 ; Uhkarohkea

♡
[ 733 sanaa ]
- 25. elokuuta 2017 -

Baekhyun ;

Saavuimme ruokalaan ja menimme suoraan ruokalinjastolle. Vaalea tarjotin lähti mukaani tasoa pitkin edeten. Kasvissose-vitun-keittoa.

Kaadoin sitä kauhasta hieman kulhooni, ja katsoin vierelleni. Jongdaen irvistyksestä näki, ettei hänkään nauttinut ruoan ulkonäöstä.

Istuimme linjaston lähettyville pöydän ääreen tarjottimiemme kanssa. Sörkin lusikalla keittolautasen pohjalle levinnyttä oranssia länttiä.

"Mitä aiot tehä viikonloppuna?" Jongdae uteli tutkiessaan kasvissosekeiton koostumusta.

"Varmaan olla kotona ja kattoa ohjelmia. Äitin sisko myös tuo sen koiranpennun meille hoitoon", kohotin katseeni vastapäätä istuvaan poikaan. Jongdae kiljahti innoissaan.

"Koiranpentu! Voinko mä tulla teille yökylään sillon?"

"Pitää varmaan kysyä äitiltä", vastasin mietteliäästi.

"Hei oikeesti! Me ollaan jo ysillä. Eikö muka 15-vuotiaat voi sopia tällasesta keskenään?" kiharatukkainen parkaisi keräten kummastuneita katseita ympäriltämme.

"Äitin mielestä ei", totesin.

Olimme taas käytävällä. Olin ottanut reppuni kaapista ja hyvästelin Jongdaen, joka oli lähtemässä seuraavalle tunnilleen.

"Nähdään sit matikan luokan edessä", muistutin vähän hajamielistä ystävääni. Halasimme, kuten tapanamme oli, ja suuntasimme omille poluillemme.

Istuin uskonnon tunnilla paikalleni eturivin keskelle, jotta näkisin paremmin taululle. Meidän piti tehdä paljon muistiinpanoja suoraan taululta kopioituna vihkoihimme, joten istumapaikan oli hyvä sijaita luokan etuosassa.

Käteni oli väsynyt kirjoittamisosuuden loputtua vihdoin. Nyt oli aika lukea itse kirjan kappale. En kuitenkaan pystynyt keskittymään lukemiseen, koska aistin jonkin olevan pielessä.

Kuulin viereisestä käytävästä vaimeita, seinien hiljentämiä askelia, jotka voimistuivat, mitä enemmän keskityin niihin. Suljin silmäni ja yritin kerätä itseni. Kuvittelin vain, nukuinhan ainoastaan nelisen tuntia yöllä.

Aloin ahdistua toden teolla huomattuani askeleiden loppuneen kuin seinään, mutta luokan oven kohdalle. Kellon viisari tikitti sietämättömän kovaäänisesti tässä painostavassa hiljaisuudessa.

Pian sain huomata, etteivät äänet käytävästä olleetkaan pääni sisäisiä.

Luokan ovi avautui hitaasti ja naristen, jonka seurauksena kaikkien katseet kääntyivät sen suuntaan. Takanani istuva tyttö henkäisi kauhuissaan, jonka takia katsoin tulokasta tarkemmin.

Ovella seisoi pitkä, meitä noin muutaman vuoden vanhemman oloinen miehenalku pistooli tukevasti käsissään. Hän tähtäsi sillä kylmä katse tummissa silmissään opettajaa, joka vaistomaisesti suojasi päätään käsillään ensin painettuaan sen alas.

Luokan lämpötila tuntui romahtaneen nolliin äkisti, sillä tunnelma oli jäinen.

Opettajamme käski ääni väristen meitä siirtymään luokan reunoille, ja istumaan selkä seinää vasten. Tunkeutuja naurahti ilottomasti.

"Sille ei ole tarvetta. En mä noita halua vahingoittaa."

Matala puheääni tuntui kaikuvan kolkosti luokan värikkäillä piirustuksilla täytetyistä seinistä.

Mies otti muutaman rauhallisen askeleen kohti opettajaa, joka istui pöytänsä ääressä kumarassa. Hän vaikutti olevan jähmettynyt paikalleen.

En kerennyt edes ajatella kunnolla, kun huomasin jo seisovani opettajamme ja aseen välissä. Muut oppilaat olivat totelleet ohjeita, mutta minä en pystynyt siihen. En nyt.

Ehkä koin tilanteen sellaiseksi, että voisin saada joko ylistystä tai kuoleman. Molemmat olisivat kelvanneet minulle niihin aikoihin.

Mies hymähti synkästi katsoessaan minua. Hänen kirkkaanpunaiseksi värjätyt hiuksensa roikkuivat osittain kasvoilla. Olin niin lähellä häntä, että hän joutui kallistamaan päätään hieman alaviistoon, jotta pystyi katsomaan minua silmiin.

"Harvinaisen uhkarohkea yksilö kasvanut täällä ihmishenkien kaatopaikalla."

Yllättäen opettaja näytti tunnistavan henkilön. Hän rohkaistui nostamaan päätään.

"Chanyeol", hän sanoi yrittäen kuulostaa siltä, että tilanne olisi täysin hallinnassa. "Älä tee tätä, ole kiltti."

Luokassa oli pelottavan hiljaista. Saattoi kuulla vain pientä nyyhkytystä ja miehen askeleet, jotka tulivat lähemmäs meitä.

"Mä oon fantasioinu sun tappamisestas viimeisimmät 4 vuotta. Sano mulle ykskin hyvä syy, miks mä en tekis sitä nyt ku on tilaisuus?" hän sanoi pääni yli opettajallemme.

"Se ei ole oikein. J- ja täällä on lapsia", opettaja koetti puhua rauhallisesti ja järkevästi argumentoiden pelostaan huolimatta, siinä kuitenkin epäonnistuen.

En jaksanut enää kuunnella hiljaa tätä farssia.

"Laita se ase nyt vittuun siitä ja painu helvettiin", sanoin viileästi samalla, kun tartuin vanhempaa paidan kauluksesta. Oppilaiden suunnalta kuului jännittyneitä henkäyksiä.

Chanyeoliksi osoittautuneen miehen ilme oli samaan aikaan yllättynyt ja huvittunut. Hänen silmistään huomasi, kuinka hän keksi idean vaihtaa alkuperäistä suunnitelmaansa.

"Oho. Jos sä niin haluat."

Hän otti ranteestani kiinni irroittaen käteni hänen paidastaan. Sitten hän veti minut selkä itseään vasten. Mies painoi aseensa piipun ohimolleni ja laittoi toisen kätensä rintakehälleni pitääkseen minut paikallani.

"Jos joku laittaa jonkun vitun hälytyksen päälle tai vastaavaa, tää pikkupoika kuolee ja te kaikki tuutte näkemään kun sen aivojen palaset ja veri lentää seinille."

Opettajasta näki, ettei hän tiennyt mitä tehdä. Minä olin kiltisti hiljaa aloillani ja katsoin muita oppilaita sivusilmällä. Kukaan heistä ei uskaltanut liikahtaakaan. Sydämeni hakkasi, mutten antanut kenenkään huomata sitä.

"Hyvä."

Chanyeol peruutti hitaasti käytävälle toivotellessaan samalla hyvää viikonloppua koko luokalle. Hän sulki oven perässään ja tarttui sitten uudelleen ranteeseeni.

"Seuraa."

Poistuimme koulusta nopeasti kävellen, jottei kukaan tilanteen sujuvuutta uhkaava henkilö ehtisi reagoida tapahtumiin. Pihalle saavuttuamme hän työnsi minut harmaan, hieman ruosteisen autonsa takapenkille ja hyppäsi itse kuskin kuluneelle penkille.

"Mukavaa, kun lähit mun mukaan ihan vapaaehtoisesti", mies sanoi ja hymyili minulle taustapeilin kautta.

━ ━ ━ 

og: ~helmikuu 2018
edit: 9.10.2019 / 30.3.2020