tukholma-syndrooma. [ ✓ ]

011 ; Ainut maailmassa

♡
[ 581 sanaa ]
- 3. lokakuuta 2017 -

Chanyeol ;

Saimme tavaramme mahtumaan suureen reppuuni. Ennen olin käynyt se selässäni lähinnä kaupassa, mutta nyt sinne piti ruokatuotteiden sijasta pakata tavaroita pakomatkalle.

Suuntasin kohti eteistä Pennun edellä. Kohteeseen päästyäni huomasin, ettei poika ollutkaan tullut perässäni, vaan jäänyt keittiöön johtavalle ovensuulle seisoskelemaan selkä minuun päin.

"Pentu?"

Hän ei vastannut. Kuului vain pieni niiskaisu. Paikoillaan pysynyt hahmo alkoi täristä hennosti.

"Voi pieni..." kuiskasin myötätuntoisesti ja laskin repun lattialle nojaamaan seinää vasten.

Kävelin pojan taakse ja käänsin hänet puoleeni. Katsoin hänen itkusta punoittavia kasvojaan, jotka hän laski rintakehääni vasten. Hyväilin hänen selkäänsä kämmenelläni. Olin hieman hukassa pojan suhteen, mutta yritin parhaani olla hänen tukenaan.

"Sustahan on tullu herkkis", mainitsin havaitsemani asian hiljaa katsellen Pennun pään yli keittiön kaappien kuluneita maalipintoja.

"No j- joo. Se on ihan epäreilua, että sä palaat tähän asuntoon vielä joskus. Mä en palaa tänne enää koskaan", Pennun ääni oli hieman vaimentunut paitaani vasten.

"Ei sitä tiedä. Meiän kokemukset elää sun muistoissa, vaikken mä oiskaan sun luona. Ja elämä on yllätyksiä täynnä."

"Lakkaa antamasta mulle turhaa toivoa. Yleensä ne yllätykset on paskoja."

"Älä viiti olla pessimisti."

"Älä viiti valehdella mulle. Sä tiiät ettei me voida olla enää missään tekemisissä tän 'seikkailun' jälkeen."

"Mä en jaksa riidellä sun kanssas jostain turhasta. Meillä on muutaki tekemistä", tuhahdin päästämättä mustahiuksista kuitenkaan otteestani.

"Oonks mä sulle turha?" Pentu korotti ääntään ja nosti kasvonsa, jotta hän pystyi taas katsomaan minua tiukasti.

"Et."

"Sä sanoit mulle silleen joskus."

"En oo sanonu, että sä oisit mulle turha", puolustauduin pienemmän suunnalta lentäviltä syytöksiltä. "Mä oon sanonu, että mä en haluis menettää sua rahojen takia. Mut se oli valhe ja siitä on aikaa. Ei ne rahat liity siihen oikeesti."

"Joo joo niin varmaan. Miks sä sanoit niin jos se ei oo totuus?" lyhyempi laski päänsä ja mumisi taas paitaani vasten.

"En mä oikeestaan tiiä. Ehkä mä en halunnu myöntää edes itelleni sitä, että mä välitän susta paljon enemmän kun mun pitäs", totesin katse harhaillen tällä kertaa keittiön vähäisissä kalusteissa.

Pentu lopetti nyyhkimisen hiljalleen.

"Mä luulin, että sä oot vaan leikkiny mun tunteilla ja yrittäny saada mut tykkäämään susta, jotta sun ois helpompi pitää mut rauhassa ja saada musta rahat lopuks. Että sä oot lähteny epätoivosen kakaran mukaan vaan hyötyen siitä."

"Sä oot niin tyhmä välillä", hymyilin, vaikka Pennun ajattelutapa olin täysin ymmärrettävissä. "Jos totta puhutaan, niin mun ainut tavoite nyt on pitää sut turvassa ja tehä sut onnelliseks. Vaikka se typerältä kuulostaakin, niin sä oikeesti oot mulle kaikki kaikessa. Muulla ei oo väliä."

Pian poika aukaisi taas patonsa ja vuodatti kyyneleensä paidalleni. Käteni pysähtyi liikkeissään.

"Miks just sä oot ainut ihminen maailmassa, joka on koskaan sanonu mulle noin kauniisti!" hän parkaisi ja muuttui veteläksi valahtaen jalkojeni juureen istumaan. Pentu kietoi kätensä niiden ympärille estäen liikkumiseni.

"Älä ikinä hylkää mua, jooko?" hän itki kovaäänisesti. Sydämeeni sattui nähdä pojan tuska. Hän oli kertomuksiensa mukaan pitänyt surunsa ja maailmantuskan sisällään kauan, ja nyt hän oli seurassani alkanut näyttämään tunteitaan enemmän. Silmäni kostuivat ajatuksesta, mutta räpyttelin liikutuksen kyyneleet pois.

"En hylkää", lupasin, vaikka tiesin, että meidän tarinamme oli lähestymässä loppuaan. En vain millään tohtinut yrittää takoa tätä faktaa lapsen päähän. Se oli muutenkin jo kolhuilla.

Pentu tyytyi lyhyeen vastaukseeni ja irroitti kohta otteensa jaloistani. Hän nousi huterasti seisomaan katsoen yläviistoon; silmiini.

"Otatko sun aseen mukaan?" hän kysyi yhtäkkisen tyynesti. Häkellyin kysymyksestä ja kurtistin kulmiani.

"Miks sä kysyt?"

"Haluun vaan tietää pystytkö sä sit ampumaan ne, jotka koittaa erottaa meidät."

"Ahaa", vastasin epäröiden ja ympäripyöreästi, oikeastaan vastaamatta ollenkaan kysyttyyn. Ase oli repun pohjalla, mutten halunnut kertoa siitä Pennulle. Hän saattaisi vahingoittaa itseään.

Joko tahattomasti, tai tarkoituksella.

━ ━ ━ 

og: ~helmikuu 2018
edit: 27.1.2020 / 22.5.20

naurattaaaa oon atm tätä julkastessa matkalla frisbeegolfaamaan ja tässä automatkalla näky keskellä peltoa sellanen rähjänen vaalee auto,, ihan samanlainen ku aattelen chanyeolin autoks ja sit siinä pellon laidalla pienen metsikön vieressä oli vähän chanyeolin kämppää muistuttava rakennus hHHH että tällanen trippi tänään

ja tota kirjottaessa ajettiinki sit chanyeolin kämpän tyyppisen ohi Okei Kaikki Bongattu