tukholma-syndrooma. [ ✓ ]

014 ; Sukua

♡
[ 647 sanaa ]
- 3. lokakuuta 2017 -

Baekhyun ;

Talon asukkaat yllättivät meidät kesken kaiken. En ollut ajatellut, että Junmyeon ja Yixing pystyisivät äänettä tulemaan huoneeseen. Minun ja Chanyeolin olisi pitänyt olla enemmän varuillaan.

Nousin istumaan Chanyeolin viereen ja annoin hänen ottaa tilanteen hallintaan, koska minusta ei olisi selittelyssä tässä kohtaa hyötyä. Tilanne oli kiusallinen, kun kaikki olivat ääneti.

"Mä... Siis... Me ei olla sukulaisia oikeesti mut me ollaan silti asuinpaikkaa vailla."

Tottahan tuo.

Junmyeon kohotti toista kulmakarvaansa epäluottavaisen näköisenä.

"Chanyeol, mikä on homman nimi? Miksei teillä ole paikkaa, missä asua? Sä voit kertoa meille kaiken, niin kuin ennenkin."

Chanyeol vaikutti menevän pikkuhiljaa paniikkiin. Junmyeon huomasi tämän ja pyysi punahiuksista alakertaan juttelemaan kahdestaan hänen kanssaan. Yixing jäi vierashuoneeseen ja istui sängylle vierelleni, kun Junmyeon laittoi perässään oven kiinni hänen ja Chanyeolin poistuttua huoneesta.

Katsoin käsiäni hiljaa. Tutkailin katseellani sormiani niin keskittyneenä, että huomasin jokaisen uurteen sormenjäljissäni. En tuntenut Yixingiä, joten olin hieman varautunut liikkeissäni.

"Kerro sinäkin. Puhutaan asia läpi, niin ei jää epäselvyyksiä. Mistä te tunnette Chanyeolin kanssa? Minkä ikäinen olet? Miksi tarvitsette yösijaa?" mies sanoi pehmeästi, selkeästi yrittäen olla säikäytäyttämättä minua. Kysymyksiä tuli kerralla aika paljon.

Emmin vastauksia miettiessäni. Pitäisikö olla rehellinen, vai kaunistella tapahtumia hieman siistimmiksi? Vai keksiäkö taas jokin kokonaan uusi tarina?

"Mä oon viistoista", olivat ainoat sanat, jotka sain hyvällä omatunnolla sanottua hiljaisuuden jälkeen. En nähnyt Yixingin ilmettä, mutta uskoin sen olevan levoton. Hänkin piti tauon ennen vastaustaan.

"Kai tiedät, että Chanyeol täyttää tänä vuonna 19?"

Nyökkäsin hitaasti. Ikäero kuulosti suuremmalta ääneen sanottuna, varsinkin ulkopuolisen suusta. Se ei ollut koskaan varsinaisesti ollut minulle mikään este tai ällöttävä asia.

"Olethan sä asian kanssa sujut..? Että omasta tahdostasi teet kaiken, mitä nyt teettekään?"

Oli tilaisuuteni ilmaista tapahtumien todellinen kulku. En vieläkään tiennyt, millä linjalla menisin puheideni kanssa tai täsmäisivätkö ne Chanyeolin kertomuksiin. Tältä varmaan kuulusteltavista tuntui. Päätin vielä pysyä hiljaa, ja nyökkäsin uudelleen.

"Tietävätkö vanhempasi, missä olet?" Yixingillä oli paljon kysymyksiä.

"Ei. Mun isää ei kiinnosta eikä se oo mun elämässä mukana ja äitistä en tiiä. Ehkä sillä on ikävä. Ja mun kaverilla", kerroin vähän vapaammin.

"Oletko siis karannut kotoa?"

"En. Aluks ainakaan. Chanyeol tavallaan haki mut."

Oho.

Nyt katsoin Yixingin kasvoja, joista näkyi selkeästi suuri hämmennys ja huoli. Vakuuttelin, ettei minulla ollut hätää ja kaikki oli kunnossa.

"Tunsitteko te ennen sitä... hakemista?"

Vastasin pikaisesti kieltävästi ja väitin olevani väsynyt. En halunnut puhua enempää, koska olin jo kertonut aivan liikaa.

Toivoin Chanyeolin olleen minua varovaisempi keskustellessaan Junmyeonin kanssa olohuoneessa. Sisintäni kalvoi ajatus siitä, että minun takiani Chanyeol saattaisi joutua pahaan pulaan. En luottanut ihmisiin.

Yixing suuntasi ovea kohti miettiväisenä. Hän jätti kulkuväylän avoimeksi, ja hetken kuluttua Chanyeol tuli takaisin. Näin Junmyeonin ja Yixingin portaiden yläpäässä puhumassa jotakin hiljasella äänellä, ennen kuin Chanyeol veti vierashuoneen oven kiinni.

Hän laahusti sängylle makaamaan naama tyynyä vasten. Silmiäni pyöräyttäen käänsin hänen päänsä, jotta hän saisi happea.

"Mitä te puhuitte?" kerkesin kysyä ensimmäisenä. Chanyeol vastasi olevansa haluton käymään tilannetta enää läpi.

"Puhuitko sä totta?" tivasin.

"Osittain."

"Sama."

Oven yläpuolella sijainnut muovikello näytti viisareiden paikaksi suunnilleen kello yhdeksää. Ilta oli ollut emotionaalisesti pitkä ja uuvuttava.

Kömmin vaivalloisesti peiton alle Chanyeolin viereen. Kerrankin meillä oli tilaa nukkua vapaammin. Meillä ei ollut vaihtovaatteita mukana, joten jouduin nukkumaan tummissa farkuissa ja valkoisessa t-paidassa.

Sain joskus lainata Chanyeolin ylisuurta farkkutakkia, jonka hän kertoi saaneensa isoäidiltään syntymäpäivälahjaksi nuorempana. Isoäiti oli menehtynyt muutama vuosi sitten, ja Chanyeol oli muuttanut omilleen metsän reunaan. Kioskin vanha rouva muistutti nuorta aikuista isoäidistään, ja siksi he tulivat erityisen hyvin toimeen.

Ajattelin omaa perhettäni. En oikeastaan kaivannut heitä. Jongdaeta hieman, vaikkemme olleetkaan verisukua. Laskin hänet silti perheeksi.

"Mun perhe ei hyväksyis meiän ikäeroa. Enkä usko, että äiti erityisemmin tykkäis siitäkään että sä oot poika", sanoin yhtäkkiä.

"Pentu hei, vai 'poika'. Korjaan, mies", Chanyeol naurahti vieressäni. "Ja en usko, että se tykkäis tästä meiän tutustumistavastakaan kauheesti."

Katsoin hänen suljettuja silmiään. Tunsin surun kerääntyvän sydämeeni hitaasti mutta varmasti. Oman painostukseni takia olin vihdoin valmis.

"Baekhyun", sanoin tyynesti Chanyeolin raottaessa silmiään.

"Hm? Onks se se sun kaver-"

"Se oon mä. Mun nimi on Baekhyun."

━ ━ ━ 

kirjoitettu: 28.1 / 29.1.2020
edit: 7.6.2020

apua sori oon ihan puoliunessa ku puuhannu tänään paljon nii en oo muistanu editoida tätä aiemmin,, huomauttakaa jos löytyy virheitä!!

ps. ens luvussa alkaa tapahtuun