tukholma-syndrooma. [ ✓ ]

019 ; Menneisyyteen

♡
[ 1800 sanaa ]
- 2. joulukuuta 2018 -

Baekhyun ;

Find light in the beautiful sea
I choose to be happy
You and I, you and I
We're like diamonds in the sky

You're a shooting star I see
A vision of ecstasy
When you hold me, I'm alive
We're like diamonds in the sky

I knew that we'd become one right away
Oh, right away
At first sight I felt the energy of sun rays
I saw the life inside your eyes

So shine bright, tonight you and I
We're beautiful like diamonds in the sky.

Radiosta kantautui kiistatta menneiden vuosien yksi suurimmista hiteistä. Kappaleen julkaisusta oli kulunut yli kuusi vuotta, mutta sen sanat tuntuivat olevan tämänhetkiseen aamupäivääni osuvat.

Tänään oli se joulukuinen päivä, kun näkisin Chanyeolin. Oikeastaan olin nähnyt häntä aiemminkin, mutta ainoastaan toistaessani uutisissa ollutta videota kidnappaushetkeltä. Olin kotiin palaamiseni jälkeen kuukausien vieriessä katsonut pätkää valehtelematta satoja kertoja. Tuntui pahalta, kuinka keskustelupalstoilla Chanyeol haukuttiin maanrakoon ja sieltä alimpaan helvettiin tuntemattomien ja asiasta tietämättömien toimesta.

Miehen vankeustuomion alkumetreistä oli päälle vuosi ja kuukausi. Tänään kuulisin hänen pehmeän ja syvän äänensä ensimmäistä kertaa aikaan, joka tuntui ikusuudelta. Halusin uskoa - ei. Uskoin, että minä ja Chanyeol olimme juuri ne loistavat timantit, joista laulun sanoituksissa puhuttiin. Tänään, minä ja hän.

Valitsin olla onnellinen sillä hetkellä, kun päätin saada äitini suostumaan ehdotukseeni keinoja kaihtamatta. Olin tämän vuoden alusta saakka jatkuvasti, useita kertoja viikossa, pyytänyt äidiltä suostumusta viedä minut vankilaan katsomaan Chanyeolia. Olisin viimeistään toukokuussa 16 vuotta täytettyäni lähtenyt omatoimisesti vierailulle, kun laki sen salli vuotta nuoremmillekin, mutta vankila oli liian syrjässä päästäkseni sinne ilman kyytiä.

Mistään asiasta en ollut ikinä ollut yhtä järkkymätön, kuin oikeudestani nähdä Chanyeol pitkän ajan jälkeen uudelleen. Hän ei ollut lakannut pyörimästä ajatuksissani, etenkään öisin yrittäessäni nukahtaa. Tapasin hänet satunnaisesti unissani, ja luulin joskus näkeväni hänet kadulla tai koulussa, muttei hän koskaan ollut siellä. Aika kului, mutta mies ei poistunut mielestäni kulumallakaan.

Oliko hän muuttunut? Miltä hän näyttäisi nykyään? Kuulostaisi? Miten hän puhuisi tai elehtisi? Kuinka hän katsoisi minua?

Kosketuksesta voin vain haaveilla. Äitini oli varmistanut, että saisin nähdä Chanyeolia ainoastaan erityisen valvotuissa olosuhteissa ilman äidin tarkkailevaa läsnäoloa. Se meinasi sitä, että Chanyeolin ja minun välilläni olisi pleksi, joka mahdollistaisi vain puhe- ja näköyhteyden.

Minun täytyi suostua siihen, sillä äiti ei kuitenkaan olisi halunnut tulla pakottamatta samaan huoneeseen poikansa melkein puolitoista vuotta sitten kidnapanneen nuorukaisen kanssa. En itsekään halunnut hänen kuulevan, mistä tahansa sitten puhuisimmekaan Chanyeolin kanssa. Meidän keskustelumme kuuluivat vain meidän kahden välille.

Auton tuulilasiin kimposi jostakin pieni kivi, joka teki pintaan mitättömän kokoisen jäljen. Äiti kirosi viereiseltä kuskin paikalta hiljaa hampaidensa välistä. Radiossa soi jo jokin toinen kappale, ja pyörittelin jalkatilassa sijainneen reppuni hihnaa sormissani.

"Tuotakaan ei tarvitsis korjauttaa, jos oisit vaan antanu sen roiston jäädä menneisyyteen eikä oltas matkalla sinne laitokseen."

Katsoin häntä avaamatta suutani vastalauseeseen. Tiesimme molemmat, ettei kolhu lasissa ollut minun vikani, mutten väittänyt vastaan. En jaksanut väitellä typeristä seikoista, kun olin matkalla kohti kauan odotettua onneani.