tukholma-syndrooma. [ ✓ ]

004 ; Pentu

♡
[ 812 sanaa ]
- 25. elokuuta 2017 -

Chanyeol ;

Kirosin tuon pienen kiusankappaleen ääneen.

"Mun sormi olis voinut vaikka katketa!" parkaisin pojan vain kikattaessa auton takapenkillä.

Tuskasta toivuttuani nappasin hänen ranteestaan kiinni ja lähdin raahaamaan kohti mökkiäni. Se ei ollut mikään hulppein luksushotelli, mutta sai luvan kelvata tähän hätään.

Poika vastusteli ihmeellisen vähän, vaikka tiesin, ettei otteeni tuntunut mukavalta. Ehkä hän oli yhtäkkisesti aikuistunut ja ymmärtänyt tilanteen vakavuuden. Olisin voinut helposti ampua hänet milloin halusin, jos hän olisi alkanut sen enempää ryttyilemään.

Mökin ovella kaivelin taskujani vapaalla kädelläni avaimia etsiäkseni. Nostin avainnipun housujeni vasemmasta etutaskusta ja avasin puisen oven yhdellä jo hieman ruosteesta rusehtaviksi värjäytyneistä avaimista.

Ovi avautui ja ohjasin pojan astumaan kynnyksen yli sisälle. Suljin oven takanamme, ja sitten poika sai yskäkohtauksen.

"Sä et varmaan ikinä oo siivonnu tätä läävää."

"Älä viiti, ei täällä noin tunkkasta ole", puolustin mökkiäni. Päästin hänen ranteestaan irti, kun hän alkoi osoitella ympäriinsä.

"Hämähäkinseittiä, kilo pölyä, kuraa... Etkö sä pyyhi edes kenkiäs ennen sisälle tulemista?" hän valitti kovaäänisesti.

"En?"

Kävelin nurkan taakse keittiöön hakemaan tuolia, jolle poika voisi istua. Kun tulin takaisin, hän oli jo hypännyt seinän vieressä sijaitsevalle sängylleni selälleen kädet rennosti niskan alla. Kenkiä ei sentään ollut jalassa.

"Ylös siitä. Sä saat tän tuolin, ja vaan koska mä oon jalo."

"Missä mä nukun?" mustahiuksinen kysyi katsellen ympärilleen. Katseesta näki edelleen asuntoni aiheuttaman inhon hänessä.

"Mun puolesta saat nukkuu lattialla."

"Ootpas sä paska isäntä. Ei vieraita käsketä nukkumaan lattialla."

"Luuletko sä olevas täällä joku ylistetty vieras? Hemmoteltu pentu", hymähdin vähän kiihtyen ja mulkaisten poikaa. Hiljaisuus laskeutui samalla, kun poika nousi istumaan sängylläni.

"Kuule, älä sano että mä oon hemmoteltu, kun sä et tiedä musta ja mun taustasta mitään. Sä et vittu edes tiedä mun nimeä", hän sanoi vaarallisen tyynesti.

"No mikä se on?" päätin lopulta kysyä, kun en muutakaan sanottavaa keksinyt.

"En kerro, ennen ku sä oot ansainnu kuulla sen, Chanyeol", hän katsoi minua tummilla, väsyneillä silmillään painottaen nimeäni.

"Okei sitten, leiki hankalaa. Mä kutsun sua tästä lähtien Pennuksi."

Poika pyöräytti silmiään uudelle nimelleen.

"Mä haen sulle peiton lämmikkeeks tohon lattialle", kerroin.

"Ei, vaan me siivotaan tää sun kämppäs nyt", poika ilmoitti ja käveli luokseni noustakseen varpailleen ja esittäen isompaa kuin olikaan.

"Oot jo aikuinen, sun on aika opetella pitämään huolta kämpästäs", hän sanoi vastusteluistani huolimatta.

Huokaisin. Miten huono rikollinen voikaan olla? Halusin olla kovanaamainen ja -sydäminen. Pennun opastuksella aloin kuitenkin keräämään hämähäkinseittejä nurkista.

"Mä sain sellasen käsityksen, että sä vihaat mun uskonnon opettajaa. Onks sille jokin syy?" itseäni lyhyempi kysyi aidosti kiinnostuneen oloisena siivoamisen lomasta. Poika oli saanut käsiinsä talouspaperia, jolla hän pyyhki yöpöydältä pölyä ja roiskeita.

"On. Sen teot ja sanat johti tähän missä mä nyt oon. Rappiolla."

"Kerro kaikki."

Aluksi en suostunut, koska se nyt olisi ollut vain älytöntä. Emme edes tunteneet. Mutta pojan painostus sai minut lopulta puhumaan aiheesta.

"Se oli mun luokanvalvoja heti yläasteen alusta lähtien. Joskus se oli ihan mukava, usein kyllä harvinaisen ärsyttävä. Kasilla meillä oli sellanen keskustelu, johon osallistu mä ja mun äiti ja se opettaja. Isä oli lähteny jo pari vuotta ennen. Se opettaja sano mun äitille, että mä olin kiinnostunut yhestä mun luokkalaisesta tytöstä. En tiiä miks, ei toi asia sille kuulunu.

Mä en koskaan puhunut sille tytölle, eikä se varmaan tajunnu että mäkin oon olemassa. Se oli sellanen tyttö, joka kiersi kaikki meiän koulun pojat, mutta se ei ees kattonu muhun päin. Muutaman viikon päästä se tyttö seurusteli mun sillosen parhaan ystävän kanssa. Olikohan sen nimi Kris? Mut se ties mun ihastuksesta, ja mä tavallaan sekosin.

Uhkasin luokan edessä tappaa itteni, jos kukaan ei aio huomioida mua millään tavalla. No ei kukaan huomioinukaan, vaan ottivat vitsinä. Nolo veto multa, mut ihme ku oon tässä vielä.

Mua vitutti se, ettei musta välitetty, vaikka mä tarvitsin apua. Mua vitutti se, ettei kukaan kuullut, kun mä itkin. Mua vitutti se, että mä olin yksin. Jatkuvasti.

Sit se opettaja vaan sano mulle 'ei mitään hätää', kun mä oisin tarvinnu ehkä pikkasen parempaa tukea. Se ei koskaan tehny asialle mitään, mutta kun se mun paras kaveri sano potkasseensa jalkansa pöytään niin kyllä se opettaja siitä jakso hössöttää.

Kasiluokan jälkesellä kesälomalla äiti heitti mut ulos. Mä olin kai ollu niin hankala lapsi, että ensin isä jätti koko perheen ja sitten oma äiti hylkäs. Koulu jäi kesken ja muutin mun isoäidille, jonka kanssa oltiin läheisiä. Mut sekin kuoli puolen vuoden päästä vanhuuden aiheuttamaan sydänkohtaukseen. Sit mä muutin tänne.

Tuntu vaan niin paskalta ja arvottomalta. Edelleen se aika satuttaa ku muistelen. Kukaan ei oo koskaan välittänyt musta oikeesti."

Kun lopetin puhumisen, huomasin istuvani maassa katse pölyisissä käsissäni. Hengitin raskaasti puhetulvani jälkeen. Olin kokenut kaikenlaista vuosien varrella.

"Ketään ei kiinnosta ennen kun on liian myöhästä. Sä vaikutit sopivan samankaltaselta, mun kaltaselta. Mä vein sut kaikilta muilta. Vasta sitten ne tajuaa sun arvon", jatkoin.

Vanhat henkiset arvet rakoilivat ja tajusin, etten ollut kunnossa vieläkään.

Poika käveli luokseni, istui eteeni ja hymyili minulle surullisella katseellaan. Hänen olemuksensa oli rauhallinen ja ymmärtäväinen.

"Jos yhtään lohduttaa, sä et oo enää yksin. Mä oon tässä."

━ ━ ━ 

og: ~helmikuu 2018
edit: 9.10.2019 / 6.12.19 / 10.4.20