Mutkikas rakkaus (Valmis)

9. Tuhansia perhosia

Aneten näkökulma:

"Juu, nähään huomenna", Eve huutaa perääni.
"Nähään, moikka", sanon ja käännyn hymyilemään hänelle. Tunnen surua siitä, että en voi kertoa hänelle kaikkea, vaan minun täytyy pitää tieto minusta sisälläni.

Olen metsän laidalla, enkä halua mennä kotiin, joten lähden juoksemaan polkua pitkin hetken mielijohteesta. Tiedän, että minun pitäisi ilmottaa äidille tai isälle, että he eivät huolehtuisi, mutta en jaksa. Olen liian sekaisin, haluan unohtaa tunteen, jonka tunsin tänään kun Topias kosketti minua. Tunne oli sellainen, jota noita ei saa tuntea kenenkään ihmissuden kanssa.

Juostuani vielä viisi minuuttia pysähdyn.
"Helvetti!", huudan niin lujaa kuin vain pystyn ja lysähdän maahan polvilleni. Pian tunnen kuuman kyyneleen poskellani, mutta en jaksa välittää. Nousen ylös ja lähden polkua pitkin takaisin tulosuuntaani, tosin tällä kertaa kävellen. Polun loppupäässä, kyyneleitä tulee niin paljon, että, näköni sumentuu. Muutkaan aistini eivät ole terävimmillään, joten en kuule, kuinka joku huutaa nimeäni, ennen kuin joku koskettaa minua. Pyyhin kyyneleet nopeasti pois, sillä en halua, että kukaan näkee minua heikkona.
"Onko kaikki hyvin?", kuulen Topiaksen pehmeän äänen ja haluaisin vain vajota hänen käsivarsilleen. En kuitenkaan voi tehdä sitä, en nyt tai koskaan.
"Päästä irti", pyydän, sillä en ajattele selvästi, kun hän koskettaa minua.
"En, ennen kuin kerrot mikä on hätänä"
"Päästä ensin irti", sanon katsoen häntä suoraan silmiin. Hän ei kuitenkaan irrota otettaan ja silloin minulla napsahtaa. "Nyt vittu irti musta", sanon äänellä jota en edes tunnista omakseni. Hän päästää irti, ja minä kävelen kylmästi hänen ohitseen.
"Mä en jaksa nyt, mä en vaan jaksa", mutisen, kun olen selkä häneen päin.
"Mitä niin?", hän kysyy.
"Mä en jaksa sua", sanon, vaikka se sattuu.
"Sä et jaksa mua vai sitä mitä sä tunnet?'', hän kysyy ja minun on pakko kääntyä, mutta en saa suutani auki.
"Sä tunsit sen saman tunteen tänään, vai mitä?'', hän kysyy pää somasti vinossa.
En voi vastata, hän tietää, että tunsin samoin, mutten voi sanoa sitä ääneen. Minä vain käännyn ja lähden kohti kotia, mutta jalat ovat liian loppu, joten rojahdan maahan polvilleni.
"Mä en jaksa enää, mä en jaksa enää", toistan samaa mantraa hiljaa ja lyön kättäni asfalttiin.
Pian tunnen kädet ympärilläni, tiedän kenen ne ovat, mutta minä vain jatkan. Hän ottaa kuitenkin kädestäni kiinni niin, etten saa lyötyä sitä. Hän nostaa minut ylös ja ottaa minut halaukseen, olemme siinä jonkin aikaa, kunnes hän työntää minut käsivarren päähän itsestään. Välttelen hänen katsettaa, mutta kun hän ottaa leuastani kiinni, katseeni ajautuu väkisin hänen silmiinsä.
"Mikä on?'', hän kysyy hiljaa.
"Sinä", vastaan pitäen katseen hänen silmissään.
"Mitä minusta?"
"Mä en voi tuntee mitään sua kohtaan"
"Mikset?"
"Koska se on väärin"
"Olisiko tämäkin väärin", hän kysyy ottaen leuastani kiinni lähestyen huuliani, mutta ennen kuin se tapahtua, minä käytän samaa loitsua, mitä käytin Pietariin. Kun hän pitää päästään kiinni, minä juoksen, niin kovaa, että en olisi uskonut niin lujaa pääseväni.

Kotona, ilmoitan tulleeni, otan ulkovaatteet pois ja syöksyn suihkuun. Haluan pestä itsestäni tämän päivän, haluan pestä pois heikkouden.

Illalla soitan mummille, jolta olin myös saanut kirjan. Kerrottuani kaiken mummi vain sanoo "Sinä et saa ikinä kertoa ystävällesi maailmasta jossa elämme, etkä saa enää ikinä nähdä sitä poikaa"
"Helpommin sanottu kuin tehty", mutisen.
"Kuinka niin?"
"Hän on kanssani samalla luokalla"
"Selvä, no, sinä et saa olla hänen kanssaan enempää kuin on pakko"
"Joo", sanon ja lopetan puhelun.

Ei tuostakaan ollut mitään apua. Ei mummi ymmärrä mitä minä tunnen, mua sattuu olla erossa Topiaksesta. Ja vaikka mä kuinka yritän, tunne on ja pysyy. Pahinta on, että en pysty lukemaan Topiaksen mieltä, koska menen sekaisin hänen kosketuksestaan. Kaikki voimani menevät kosketuksen aikana estelemiseeni. Huokaisen syvään ja vajoan ajatusteni kanssa sängyn pohjalle.

Even näkökulma:

"Mä meen lenkille!", huudan äidille, joka häärää keittiössä.
"Selvä, mutta tule ennen pimeää takaisin"
"Joo joo"

Laitan kuullokkeet korvilleni ja lähden kävellen yleistä reittiäni, en kuitenkaan pääse kauas, kun näen, että joku lähestyy minua. Vaistomaisesti nostan katseeni ja kohtaan nuo kauniit siniset silmät, joissa on myös aavistus vihreää. Pietari.

Näen hänen suunsa liikkuvan, mutta en kuule mitä hän sanoi. Sitten minulla välähtää ja otan kuullokkeet pois päästä.
"Niin mitä sanoit?", kysyn nolona.
"Moi, sanoin", hän vastaa huvittuneena ja väläyttää hymyn, joka saa perhoset lentämään vatsassani.
"Aa, moi", vastaan.
"Lenkilläkö oot?", hän kysyy, osoittaen vaatetustani.
"Joo, ajattelin vähän selvitellä ajatuksia"
"Minkä suhteen?", hän kysyy, ihanalla äänellään.
"Aneten, hän oli tänään erittäin outo. Koulussa hän vältteli Topiasta, heti sen jälkeen, kun oli kätellyt tätä. Ja kun pääsimme koulusta, hän ei odottanut minua, mutta heti kun pääsin kotiin, hän istui rappusillani. Sitten hän sanoi, että ei halunnut olla Topiaksen lähellä, enemmän kuin oli pakko. Hän on siis Aneten luokalla. Ja en tosiaankaan tiedä, miksi kerron tämän sinulle", lopetan.
"Ei se varmaan vakavaa ole, turha siitä on murehtia", näen hänen kuitenkin miettivän jotain.
Sitten hän hymyilee leveästi "Ehkä, kuka tietää, sinä pidät minusta ja siksi kerroit tämän", hän sanoo, virne naamallaan.
Minä vain otan kuullokkeet takaisin päähäni ja lähden hänen ohitseen, taistellen punastumista vastaan. Lähden hölkkäämään, mutta kuiskaan kuitenkin ilmaan "Ehkä"

Mietin koko lenkin keskustelua Pietarin kanssa, tai oikeastaan vain hänen hymyään ja ihania silmiä. Tunnen jälleen vatsassani tuhansia perhosia, kukaan poika ei ole ikinä saanut minua tuntemaan näin. Lenkki jäi lyhyeksi, olin vain vartin, mutta menin silti suihkuun, sen jälkeen hautauduin sänkyyni ja nukahdin hymy huulillani.
---------------------------------------------------
Pahoittelut kirjoitusvirheistä, jos niitä löytyy.

Käykää katsomassa kirjan 'takakansi', olen nimittäin vähän muutellut sitä.

Heippa perunat

❤️:A