Talk To Me• Wdw• Finnish

9. Charlotte

Zach

En taaskaan ymmärrä mitään. Edellispäivänä Jack ihan oikeasti pussasi minua! Siis Jack Robert Avery, minua Zachary Dean Herronia! Se oli ehdottomasti yksi ihanimmista kokemuksista, mitä olen ikinä kokenut.

En vieläkään ole täysin sisäistänyt sitä asiaa, mutta sen jälkeiset Jackin sanat satuttivat. Ensin hän suutelee ja sitten sanoo, ettei tarkoittanut sitä. Voisiko hän päättää, mitä aikoo? Ja tietääkö hän, miltä tämä tuntuu? Hitto ajatteleeko hän lainkaan?!

Joka tapauksessa sydämeni hajosi. Se rikkoutui pirstaleiksi saman tien, kun Jack lähti. Hän ensin nosti sen korkealle ilmaan, ja sitten paiskasi täysillä maahan. Nyt pikkuhiljaa yritän kerätä palasia maasta, ja asettaa niitä oikeille paikoilleen. Ne eivät kuitenkaan koskaan enää kiinnity samalla lailla takaisin.

Corbynille, joka tuli silloin heti luokseni, en halunnut kertoa mitään. Yritin vain vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Onnekseni hän ei ruvennut kyselemään lisää mitään ahdistavaa.

Kaiken surun lisäksi tunnen vihaa. Ei hänellä ole oikeutta tehdä kenellekkään näin samalla, kun tutkii omia halujaan. Hän ei selvästi tiedä, mitä haluaa ja mitä tuntee. Minä siltin tiedän tunteeni, enkä halua olla mikään kokeilu kappale.

Olemme taas odottamassa jonkun haastattelun alkua. Kameraa viritetään eteemme, ja muutama ihminen supisee tuijotellen papereita. Corbyn on jo istumassa kanssani tuoleilla.

Sitten hän istuu viereeni tuolille. Puren hampaani yhteen ja pidän katseeni tiukasti edessäni, vaikka tunnen hänen katsovan minua. Tuntuu kuin olisimme menneet ajassa taakse päin siihen aikaan, kun Jack oli minulle vihainen, mutta osamme ovat vain vaihtuneet.

Yritän rauhoittua ja pidättää katseeni, mutta lopulta käännyn siihen kihara päiseen poikaan päin. Hän näyttää apealta. Minulle tulee hiukan pahamieli, vaikka tiedän, ettei minulle pitäisi tulla. Jackille kuuluisi. Hän teki väärin, tai ainakin haavoitti minua.

Katsomme hetken toisiamme silmiin, ja Jack muodostaa huulillaan äänettömästi 'anteeksi'. Katson häntä vain ilmeettömästi ja lopulta käännän katseeni pois henkäisten syvään. Tunnen itseni ehkä vähän liian tylyksi, mutta hän ansaitsee sen. Hän todella ansaitsee sen.

Vihdoin haastattelu aloitetaan, ja tuhjennän päätäni. "Hei ja tervetuloa katsomaan videota, jossa meillä tänään täällä vieraana on Why don't we!..."  Niin haastattelumme alkaa. Ensin tulee niitä tuttuja alkuhöpinöitä.

"Okei. No millaisia suunnitelmia teillä on tulevaisuudelle?" Mukava haastattelia kysyy. "Aijotaan ainakin tehdä uutta musiikkia ja keikkailla paljon eri maissa", Jonah vastaa. "Nii ja mä haluaisin, että mun ihastus ymmärtäis ja luottais muhun", Jack sanoo ihan neutraalisti. Käännän pääni hätkähtäen häneen silmät suurina. "Oi! Onko sulla sellanen?" Haastattelia innostuu. "Joo on. Meillä on nyt vaan vähän huonot välit", Jack paljastaa.

Tajuan muuttaa ilmettäni, jottei kaikki olisi ihan niin läpinäkyvää. Olen nyt lähes sata prosentia varma, että hän puhui minusta. Kenestä muustakaan?

"Voi, mä oon pahoillani. Toivottavasti kaikki järjestyy. Ja hei, Jackin ihastus, jos sä katsot tätä niin luota Jackiin. Se on hyvä tyyppi", haastattelia sanoo kameralle, josta hän vaihtaa sujuvasti seuaavaan aiheeseen.

Jos haastattelija vain tietäisi, että se ihastus istuu samassa huoneessa hänen kansaan. Jack katsoo minua merkitsevästi, joka vain varmentaa ajatukseni.

Mutta mitä siihen luottamiseen ja ymmärtämiseen tulee, se on vähän hankalaa. On hankalaa ymmärtää ihmistä, jonka mielipiteet ja-ala muuttuu nii nopeasti ja arvaamattomasti. On myös hankalaa luottaa siitä samasta syystä varsinkin, kun haluaa suojella itseään.

°°°°°°°°

Pakkaamme viimeisiä tavaroita mukaan bussiin. Käyn hakemassa reppuni sisältä. Poimin sen maasta ja lähden takaisin ulos. Juuri oven ulko puolella Jack tarttuu käteeni ja kuljettaa minua vähän matkaa. "Voitko päästää irti kiitos?" Kysyn, mutta Jack vain jatkaa matkaa. Kun hän pysähtyy, hän ei siltin irroita kädestäni.

Kuluu pieni hiljaisuus pimeässä illassa katulampun valossa. "Mä haluan vaan sanoa anteeksi. Oikeesti anteeksi. Mä en tarkottanut sanoa niin sillon, mitä mä sanoin. Vaan mä oikeesti tykkään susta. Sä kuulit, mitä sanoin siinä haastattelussa. Sä olet se, kehen mä olen ihastunut... ja mä toivon, et sä annat mulle anteeksi. Mä olin taas ihan typerä", Jack sanoo katkaisten hiljaisuuden. Haluaisin niin vain kietoa käteni hänen niskansa taakse ja painaa huuleni Jackin huulille, mutta jokin päässäni sanoo, että en voi antautua niin helposti. "Jack... mä toivon, että sä ymmärrät. Sä et voi tehdä näin, ja että mä en vaan voi antaa niin helposti anteeks", pakotan itseni sanomaan. "Mmh... Mä ymmärrän", Jack sanoo selvästi surullisena katse maassa.

Käännyn hitaasti ympäri ja lähden takaisin bussille räpyttelen kyyneliä pois silmistäni.

Daniel tulee kanssani samaan aikaan bussin ovelle. Hän katsoo minua kysyvästi. Ilmeisesti ilmeeni ei ole kovin vakuuttava. "Joo, kaikki on ihan hyvin", sanon ennen kuin hän kysyy  mitään. Sitten välttyäkseni jatkokysymyksiltä menen nopeasti sisälle.

Sisällä nappaan banaanin ja vesipullon pöydältä ja menen nurkkaan syömään niitä. Nojaan päätäni seinään ja tungen kuulokkeet korviini. Pistän Christina Perrin
'Human' kappaleen soimaan, jota kuuntelen välillä tälläisissä tilanteissa. Syön banaaniani silmät kiinni pimeässä, kun muutama kyynel valuu poskelleni.

Rakastan kirjottaa eniten näitä surullisia kohtia😫.❤