Löytäjä saa pitää

14.1. se on rakastunu

Eemil

"No oliks nyt sen arvosta", Lotta kysyy minulta ja muilta intin juuri lopettaneilta kavereiltamme istuessamme Kallen olohuoneessa. Nousen tuolilta ja kävelen keittiöön täyttämää vesilasiani. En jaksaisi nyt kuunnella Lotan ärsyttävää ääntä ja aina vain ärsyttävämpiä kysymyksiä. Annan taustalla käytävän keskustelun mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Valutan hanasta vettä hetken ennen kuin laitan lasin alle. Juon sen heti tyhjäksi.

Jään nojailemaan vielä tiskipöytään ja palaan mielessäni muutaman viikon takaisiin tapahtumiin, jolloin kerroin Viljalle omista tunteistani. Olin suunnitellut miten se tulee tapahtumaan. Tarkoitus oli kertoa vasta intin päättymisen jälkeen, mutta Vilja sai puristettua tunnustuksen minusta jo aikaisemmin. Hän vain tiedusteli onko minulla kaikki hyvin, jolloin minusta tuntui hyvältä idealta noin vain paljastaa olevani ihastunut.

Vedän kännykän taskustani ja katson hetken lukitusnäyttöäni. Ei vieläkään vastausta Viljalta. Hän ei ole vastannut viesteihini nyt kolmeen päivään. Muutenkin hän alkoi käyttäytyä oudosti tunnustettuani ihastukseni, vaikka hän myönsi olevansa myös ihastunut minuun. Olen koittanut lohduttautua ajatuksella, että ehkä Viljalla on vain niin kiire ettei hänellä ole ollut aikaa vastata viesteihini ja soittoihini. Olisi hän voinut nyt ainakin ilmoittaa, ettei pystyisi hetkeen vastaamaan viesteihini.

Ajattelin jo soittaa tälle uudestaan, kun kuulen nimeäni huudettavan olohuoneesta. Kävelen takaisin istumaan nojatuoliin ja katson vain syliini hetken ajan. Tajuan pian kaikkien ympärillä olevan aivan hiljaa, ja nostan katseen ystäviini. He kaikki katsovat minua kasvoillaan kysyvät ilmeet. "Ai mitä", kysyn ja pysäytän katseeni Mikkoon, jotta hän voisi selittää kaikkien tuijotukset minussa.

"Onks sulla kaikki hyvin", hän kysyy ja yrittää katseellaan hakea tukea muista huoneessa olijoista. Kalle yhtyy heti nykyttelemään myös, joka saa mut vaan tuhahtamaan. "Joo kaikki ok", sanon ja otan taskusta taas kännykän. Pyöräytän kännykkää muutaman kerran kolmen sormen välissä ja palaan ajatuksissani takaisin muutaman viikon takaiseen tunnustukseeni.

"No sitä vaan, kun... tai siis sitä mä vaan että... No, mä oon oikeestaan aika ihastunut suhun."

Syteen tai saveen. Ainakin sain sen nyt sanottua. Seuraavaksi vedät Eemil vaan rauhallisesti ja syvään henkeä. Kaikki on hyvin. Et sä tähän vielä kuole. Kai.

Odotin hetken, mutta langan toisesta päästä ei kuulunut mitään muuta, kuin tasainen hengitys. "Öö, Vilja? Ooks siel", kyselin ja katsoin samalla tuvassa riehuvia poikia. "Mm, joo oon", Vilja vastasi. 

Voi vittu. Vilja ei todellakaan ajattele samalla tavalla, kuin minä ja tein juuri itsestäni naurunalaisen. No tää oli sit vissiin niinku tässä. Ihan helvetin kiva joo.

"Mä en vaan oikeen tiiä mitä pitäis ajatella tai sanoo", Vilja myönsi hiljaisella ja rauhallisella äänellä. "No ei siin sit varmaankaa mitään", sanoin ja olin jo valmiina lopettamaan puhelun. Vilja kuitenkin ehti puhua ennen omaa suunnitelmaani.

"Mä vaan en aatellu et säki oisit tuntenu näin", hän sanoi ja kuulosti todella ujolta puhuessaan. "Mitä sä tarkotat", kysyin. Tarkoittiko hän tosiaan, että hänellä olisi myös tunteita minua kohtaan?

"Niin siis, mä oon kans ihastunu suhun", Vilja sanoo ääni hieman väristen.  Hymyilin todella leveästi ja tuntui, kuin perhosparvi olisi lähtenyt lepattelemaan villisti vatsassani. Ihan millä tahansa hetkellä sydämeni olisi voinut lentää ulos rinnastani.

"Miten täst kuuluis nyt jatkaa", Vilja kysyi ja huojentunut naurahdus pääsi karkaamaan hänen suustaan. Se sai minutkin naurahtamaan, jolloin sain kummastuneita katseita muilta tupalaisiltani.