Löytäjä saa pitää

16. Jutteleks sä sen tytön kanssa?

Eemil

Koko edellisen päivän istuin koneen äärellä ja täytin työhakemuksia. Viimeisiin täyttämiini hakemuksiin tuli varmaan monia virheitä, mutta en jaksanut enää niihin perehtyä. Tai oikeastaan minulla ei ollut aikaa perehtyä niihin tarkempaa enää. Odotin Viljan soittavan minulle, ja sen hän myös teki. Kolme minuuttia myöhässä, mutta kuitenkin.

Hän sai myös kuulla myöhästymisestään, mutta lupasi korvata sen minulle, kun seuraavan kerran tapaisimme. Jännittävää, miten pienetkin asiat vaikuttivat minuun näin. Kuten se, miten Vilja sai minut kävelemään ympyrää huoneessani kolmen minuutin ajan. Tai se, miten en pystynyt istumaan vain aloillani kolmea minuuttia ennen odotettua puhelua, vaan minun oli aivan pakko nousta ylös tuolilta ja siivota puhtaat vaatteet lattialta sängylle ja likaiset omaan kasaansa. Ironista kyllä, että en ole ehtinyt olla kotona kuin muutaman viikon, mutta huoneeni näyttää siltä, kun siinä olisi asuttu vähintään kuukausia.

Lopulta keskustelumme koostui lähinnä vain kuulumisten vaihdosta. Kerroin työnhausta ja parin päivän urheiluista. Vilja taas kertoi harjoituksistaan ja kaverinsa Julian uudesta poikaystävästä. He olivat kuulemma tavanneet muutamia viikkoja sitten koulun kirjastossa ja olivat vaihtaneet saman tien numeroitaan. Yllättävän romanttinen tarina, ainakin näin jälkeenpäin mietittynä. Illalla kävin uuden tapani mukaan taas juoksemassa. Koitin kovasti rakentaa itselleni hyviä rutiineja, jotka saisivat minut pitämään yllä kuntoa. Ehkä vähän kornia, varsinkin kun en usko, että olen koskaan eläessäni ollut niin hyvässä kunnossa kuin nyt. Sekä henkisesti että fyysisesti.

Juostessa on aikaa ajatella vapaasti. Valitsen aina reitin jo valmiiksi, jotta poistuessani pihaltamme, minun ei tarvitse ajatella turhia asioita ollenkaan. Kuten juuri nyt. Voin vain juosta ja varoa liukastumasta sekä miettiä mitä tulisin tekemään tulevaisuudessa. Olisiko sittenkin pitänyt hakea kouluihin eikä töihin. Mihin kouluun? Mitä haluaisin opiskella? Vaihtoehtoja on monia eikä kukaan muu voi tehdä niitä päätöksiä puolestani. Olisipa jokin toimisto, johon voisi vain mennä ja työntekijät siellä kertoisivat sinulle, mitä juuri sinun kuuluisi tehdä.

Ehkä kaikki stressaamiseni johtui vain siitä, että Kalle sai opiskelupaikan. Jotain liiketalouteen liittyvää ilmeisesti. Mikko ei ollut varma mistä Kalle oli paikan saanut, kun puhuimme edellispäivänä puhelimessa. Kalle joutuisi muuttamaan ja vielä ilmeisesti samaan kaupunkiin, jossa Vilja asuu. Toinen hyvä syy matkustaa parin tunnin matka. Mikko taas sanoi jatkavansa työskentelyä isänsä rakennusfirmassa ainakin kesään asti, kunnes aikoo hakea taas kouluun. Minä taas? No, voisin tietenkin olla kevään töissä ja hakea syksyksi kouluun, mutta en ole sellainen ihminen, joka jaksaa nähdä vaivaa sitoutuakseen työhön puoleksi vuodeksi vain lähteäkseen pois kuukausien jälkeen.

Ehkä pitäisi. Eihän siinäkään ole mitään järkeä, että makaan puoli vuotta kotona tekemättä yhtään mitään. Isälle en sano mitään, koska hän kuitenkin kysyisi oman koulunsa opolta mitä minun kannattaisi tehdä nyt. Enkä halua todellakaan mennä isäni työpaikalle kaikkien hänen työkaveriensa joukkoon keskustelemaan omasta tulevaisuudestani.

Pohdintani kuitenkin keskeytyy, kun puhelimeni alkaa värisemään viestien merkiksi. Nousen lattialta istumaan sängynreunalle ja avaan saamani viestit.

Mikko:

"Tänää illal meijän luon"

"Tuuthan sä kans"

"Lotta ei oo "valitettavasti" tulossa paikalle"

Jätän vastaamatta kaverilleni, koska en ole ollenkaan varma jaksaisinko tänään lähteä minnekään. Pohtiessani kävelen alakertaan ja huomaan äitini nukkuvan sohvalla. Hän tekee sitä aina yövuorojensa jälkeen, vaikka omasta kokemuksesta voin sanoa ettei meidän sohvamme todellakaan ole mukavimmista päästä. Niskani kipeytyy aina, kun olen nukahtanut siihen. Hiivin eteenpäin keittiöön ja keitän itselleni kahvia.