Löytäjä saa pitää

17. en mä kuulu tänne

Vilja

Selaan samoja Instagram ja Facebook päivityksiä yhä uudelleen ja uudelleen. En koskaan ajatellut, että joulua tulisi juhlia monilla eri kokoonpanoilla ja jo ennen virallisia pyhiä. Enkä todellakaan ajatellut joutuvani istumaan samaan pöytään äidin ja isän lääkärikavereiden ja heidän perheidensä kanssa.

Mitä iloa muutenkaan on syödä jouluruokaa yli kolmenkymmenen hengen joukossa, josta ei edes tunne melkein ketään. Valtteri on onnessaan, kun saa jutella muiden lääkäreiden kanssa ja Vilman ei tarvinnut tulla, koska sanoi menevänsä poikaystävänsä luokse. Isä oli tietenkin antanut hänen mennä ja vapauttanut tästä illasta. Mä en kuitenkaan saanut vapautusta, kun sanoin meneväni Julian kanssa ulos. Ois pitäny vaa sanoo, et aion lukee kokeisiin tai on muuten paljon koulutehtäviä. Tai sit vaan et aion valmistautuu pääsykokeisiin.

Nojaan käsillä pöytää vasten ja odotan koska voisimme lähteä. Otan taas kännykän käteen ja lähetän Micolle viestin, jos tämä voisi tulla hakemaan minut pois täältä. Ajomatka on vähän yli puoli tuntia, mutta toivottavasti hän suostuu pienen vastapalveluksen turvin. Mico vastaa muutaman minuutin kuluttua ja kertoo lähettävänsä viestin, kun on rakennuksen pihalla.

En ymmärrä, miksi vanhemmat haluavat välttämättä juhlia jouluakin työkavereidensa perheiden kanssa. Ymmärtäisin asian, jos eläisimme ulkomailla ja olisimme todella rikkaita. Mutta kuitenkaan emme elä missään Gossip Girlin maailmassa. Isä kuitenkin aina seuraavana päivänä valittaa, että hän ei enää ensi jouluna tule mukaan, koska suurin osa juhlijoista ovat niin tylsiä. Tai niin on käynyt ainakin viimeiset kolme joulua. Aina seuraavana kuitenkin tulemme uudestaan.

Nousen pöydästä ja saan heti tuimia katseita osakseni isältä. Pyöräytän vain silmiä ja menen viemään astioitani keittiöön. Isä ja äiti ovat tänä vuonna järjestäneet tilaisuuden ja ovat jättäneet tarjoilijat palkkaamatta. He eivät ilmeisesti tulleet ajatelleeksi, kuka hoitaa tiskit, kun he eivät kuitenkaan halunneet käyttää kertakäyttöisiä astioita. Onhan se toki ympäristöystävällisempää näin mutta silti.

Jään vielä seisoskelemaan huoneen reunalle, perimmäiseen nurkkaan. Katson vielä, koska Mico vastasi viestiini. Huokaisen raskaasti, kun huomaan siitä olleen vasta kahdeksan minuuttia. Miksi ajan pitääkin kulua aina niin hitaasti, kun odottaa jotakin? Katson vielä puhelinta ja mietin pitäisikö laittaa Eemilille viestiä? Emme ole jutelleet muutamaan päivään.

En ole varma, mikä on aiheuttanut totaalisen hiljaisuuden välillemme, mutta toivon ettei Eemil ole kyllästynyt minuun ja juttuihini. Minä en ainakaan ole kyllästynyt häneen. Meillä oli niin hauskaa yhdessä muutama viikko sitten ja pääsisimme mitä luultavammin viettämään yhteistä aikaa taas muutaman päivän kuluttua.

Nielen ylpeyden rippeet ja etsin Eemilin ja minun keskustelun. Selailen viimeisimpiä viestejä, joissa Eemil kertoi olleensa salilla samaan aikaan vanhemman naisen kanssa, joka oli kysynyt tältä koko ajan vinkkejä treenaamiseen ja yrittänyt selvästi flirttailla. Viestit saavat edelleen hymyn huulilleni.

Katselen vain näppäimistöä ja kirjaimia yrittäen keksiä jotain järkevää kirjoitettavaa tälle. Eihän yhden viestin kirjoittamisen nyt näin vaikeaa pitäisi olla. Hengitän kerran sisään ja aloitan kirjoittamisen.

Vilja:

"Mä kuolen ihan just 🙄"

"En jaksa enää hetkeekää tätä iänikuist keskusteluu siit mite helvetin hyvä koulu lääkis ja kui saatana antoisa lääkärin ammatti voi olla 😐 💀"

Katson kelloa ja huomaan sen siirtyneen jo vauhdilla eteen, joten lähden hitaasti hivuttautumaan ulko-ovea kohti. Pakoni ei kuitenkaan jää isältäni huomaamatta, joka salamana nousee ylös tuolistaan ja lähtee vihaisen näköisenä tarpomaan luokseni. En kuitenkaan pysähdy, vaan jatkan hitaasti peruuttamista, mutta tämä saa isäni kasvot vääntymään yhä vihaisempaan irvistykseen.