Rakastathan mua vielä aamulla?

Kolmas

Bussissa itki lapsi. Rääky vihloi korviani ja tunkeutui kuulokkeiden takaa musiikin yli, sai jo ennestäänkin kireät hermot paukkumaan rajoissaan. Minä en sitten koskaan pyöräyttäisi moista kiusankappaletta. Jumitin liikenneruuhkassa tuskallisen kauan. Ikkunasta pomppivat valot saivat silmäni sirrilleen, nikotiininpuute jalkani vispaamaan levottomasti. Täytyisi todellakin opetella pois polttamisesta.

Kun vihdoin astuin ulos demonilapsen riivaamasta julkisesta, vasten kasvoja iskevä lokakuun hyinen viima sai ihokarvat nousemaan pystyyn. Kylmiä väreitä vipelteli pitkin poikin kehoani varpaista nenänpäähän, eikä kauppakassin raahaaminen lämmittänyt laisinkaan. Ainakin nyt olisi kahvia. Ja särkylääkettä.
Sade oli onneksi lakannut, lätäköiden pinnasta kimmelteli neonkylttien ja katuvalojen sekava kirjo. Tavallaan oli ihan kaunista. Silleen rikkinäisesti, tiedäthän.

Raahauduin raput kolmanteen kerrokseen ja asettelin avainta lukkoon ikuisuudelta tuntuvan ajan. Kaipasin muhkeaa sänkyäni ja ruokaa. Työpäivä oli ollut kamala ja pitkä ja kamalan pitkä. Valot paloivat yksiössäni, ja hetken ehdin hämmentyä.

"Toitko ruokaa? Sun kaapissa on vaa ketsuppia. Karsee nälkä."

En saanut selvää, mikä tunne nousi ensimmäisenä mieleni mustasta suosta. Se oli joko karvas pettymys tai kiukku. Ehkä vähän iloakin. Olisin vain halunnut olla yksin. Katsoa jotain hyvää elokuvaa ja syödä ben & jerrysiä, itkeä itseni myöhemmin uneen ja herätä taas aamulla töihin.

Blondi ilmestyi seurakseni ahtaaseen eteiseen. Kai normaali poikaystävä suukottaisi ja kyselisi päivästä. Auttaisi purkamaan kassit ja laittaisi kanssani ruokaa. Saisi oloni vähemmän yksinäiseksi.
Will kyllä otti kassin kädestäni, mutta vain penkoakseen sen ympäri. Jäätelö tarttui hänen käteensä ja loput ostokset tulivat hylätyksi keittiön liepeille, enkä minä osannut sanoa vastaan. En ollut koskaan osannut.

"Mites sä näin yllättäen tänne tupsahdit?"

tavoittelin jutustelevaa sävyä ääneeni, jonka pohjavireenä kuulsi kiukku. Vitutti.

"Aattelin tulla yöks."

Kiertelevä vastaus, aivan kuin joka kerta. Meidän suhdettamme oli hankala selittää kenellekään. Alkuhuuman laannuttua miehestä oli tullut etäisempi, laiskempi ja tylympi. Hän ilmestyi vain satunnaisiksi öiksi, söi jääkaapin tyhjäksi ja katosi aamulla ennen kuin ehdin herätä. Enkä minä ollut vieläkään suostunut myöntämään itselleni, että hän vain käytti minua hyväkseen.

Sillä kyllähän hän rakasti minua, eikö niin?