Rakastathan mua vielä aamulla?

Kymmenes

Oli pimeää, oli märkää. Ethan juoksutti minut lähimmälle taksitolpalle luoden suuntaani hassuja, vatsaapohjaa polttelevia katseita, jotka venyivät kerran niin pitkiksi, että mies oli kompastua omiin jalkoihinsa. Hykertelin typeränä kuin teinityttö. Mutta olihan tilanne absurdi; minut oli baarista poiminut mukaansa luvattoman hyvännäköinen mies, joka oli mitä ilmeisimmin viemässä minua kämpilleen. Ja kyllähän no, krhm, kyllähän siitä jo paljon päätteli. Ei näin käynyt kuin elokuvissa. Huonoissa sellaisissa.

Mutta minun elämäni olikin yksi helvetin huono elokuva.

Ethan viittoi itsevarmoin elkein taksille, ja tämä pysähtyi välittömästi. Epäreilua, minulta meni ikuisuus saada taksi kun joskus harvoin sellaisella ajelin. Mutta kyllähän uros vieressäni näytti hemmetin vaikutusvaltaiselta; uhkui hiljaista vaaraa. Pinnan alla väreili kuitenkin jotain kuin saippuakuplan sisällä, jota en uskaltanut poksauttaa. En vielä.

Taksin nahkapenkkien tuoksu tulvi nenääni, kun Ethan avasi minulle oven. Istuin sisälle sillä välin, kun hän kiersi toiselle puolelle ja istui viereeni. Kehoni oli jännitystilassa, tuntui kuin olisin voinut räjähtää jokaiseen ilmansuuntaan hetkenä minä hyvänsä.
Ennen kuin auto pysähtyi hulppean hotellin eteen, mieleni oli rekisteröinyt vain miehen hämärässä tuikkivat iirikset ja nälän pilkkeen, joka paloi kummankin rinnassa. Minä tunsin sen, ja niin tunsi hänkin. Me luimme toisiamme ilman sanojakin ja se huumasi minut.

Muutaman mutkan kautta päädyimme viisitoistakerroksisen hotellin kattosviittiin, enkä voinut hillitä itseäni. Juoksin avaran, modernisti ja tummilla sävyillä sisustetun huoneen poikki lapsen innolla valtavalle lasiseinälle. Kiskoin korkokengät jalastani ja valahdin lattialle, huokaisin höyryä maiseman eteen. Ihan sama mitä toinen ajatteli, tarvitsin hetken itselleni ja ikkunasta avautuvalle maisemalle. Se oli upea. Uskomaton. En ollut tajunnutkaan kuinka kauniissa kaupungissa asuin, sillä olin nähnyt vain sen varjopuolen. Kaikki ikävät käännekohdat ja ihmiset, roskaiset kadut ja räkäiset kuppilat. Mutta tämä. Tämä oli jotain kaunista, jotain mikä sai pienen toivonkipinän kytemään rinnassani. Ehkä minä vielä jonain päivänä. Vielä jonain päivänä olisin onnellinen. Onnellinen elämääni, onnellinen itseeni, vain puhtaasti onnellinen. Mutten vielä. Kaduin liikaa asioita, ja tästä illasta tulisi varmaan yksi lisää. Toivottavasti sen arvoinen.

Kuulin askelia. Käänsin pääni lähestyvään Ethaniin, joka oli saattanut avata yhden napin lisää paidastaan. Hymyilin hänelle, hän hymyili takaisin ja istahti viereeni ojentaen täytettyä lasia. Otin sen vastaan silmäpeliä pelaillen. "Sähän hemmottelet mua."

"En voinut antaa sun katella maisemaa noin ihastuneena kuivin suin", mies vastasi tyytyväisyyttä äänessään. Tiesin hänen saavan sitä mielihyvää mitä vain miehet saivat, kun heidän egoaan siveltiin öljyllä ja sahramilla, kehuskeltiin kielet sokerisina. Ja ehkä minäkin sain siitä jotain vallantunnetta: että sain olla mielihyvän huume. Sehän oli inhimillistä, eikö vain?

Käänsin katseeni takaisin ikkunaan. Hetken hiljaisuus. "Mitä sä teet elääkses näin hulppeasti?" Näin sivusilmällä, miten mies vilkaisi minua mietteliäänä. Hän punnitsi vaihtoehtojaan, vastasi olankohautuksella.

"Miksi sä olit niin melankolinen?"

Nyt oli minun vuoroni olla hiljaa. Liian kipeä, liian aikaisin, ei vielä.

"Katseletko sä koskaan pimeässä elävää kaupunkia tästä?"

Ethan katsahti minuun jälleen. Tunsin miellyttävää kihelmöintiä, vaikka välissämme oli muutamakymmen senttiä. "Toisinaan." Hän halusi tietää, hän todella halusi. En vain voinut antaa itsestäni sitä palaa vielä. En, vaikka hän tulisi olemaan vain yhden illan juttu. Se suretti minua, tai ei sittenkään. En tarvinnut tunteellistä löpinää elämääni enää.

"Miksi sä lähdit mun mukaan?"

Kysymys yllätti minut. Silmäni etsivät hänen silmänsä. Hämärä verhosi meidät syliinsä, vain kaupungin valot valaisivat puolet miehen teräväpiirteisistä kasvoista, joilta en voinut lukea tunteita. Hän piilotti kaiken minulta tarkoituksella, esitti viileää tai oli viileä, välinpitämätön. Se sai minut varpailleni, olin vieraalla maaperällä. Tutkin hänen kasvojaan pitkään, pidempään kuin olisin tarvinnut aikaa vastauksen keksimiseen. Kiusaus oli liian suuri.

Kallistin päätäni ja siirryin lähemmäs. Muutama hassu sentti. Hänen kasvonsa täyttivät koko näkökenttäni, siniset silmänsä vangitsivat vihreäni. Näin heijastuvani epäselvästi iiriksistä.

"Ehkä se oli raha, ehkä se oli ulkonäkö. Ehkä se oli kovertava kaipuu tai kytevä nälkä kosketuksesta. Ehkä se oli itsesääli, ehkä se oli jännityksen puutetta. Eikö olisi hauskempaa olla tietämättä? Ihmisistä tulee tylsiä kun heidät oppii tuntemaan."

Nostin käteni, kosketin pehmeitä huulia. Katseeni seurasi.  Nuolaisin omiani. Janosin kosketusta, janosin Ethania. Ja jokin miehellä loksahti paikalleen tai pois paikaltaan, pilvet tummenivat reunoista ja kuu kiersi kehää taivaalla, sitten hän suuteli minua.