Rakastathan mua vielä aamulla?

Seitsemäs

Katossa oli kolme halkeamaa. Kaksi pientä ja yksi iso. Ne kiemurtelivat terävästi kääntyillen muutaman sentin pituisiksi, kuitenkin niin pieniksi, ettei tarvinnut huolestua. Niitä olin tuijotellut ohi vierineet viikot, hukuttanut itseni arjen syveneviin uriin ja unohtanut maailman ympärilläni. Aamukahvi, töitä, nukkumaan, toista. Satunnaista taistelua naapureiden ja vuokranantajan kanssa, siinäpä se.

Olo oli tyhjä. Tyhjä se oli ollut ilman Williä. Suru oli haihtunut pois, viha oli haihtunut pois. Mustasukkaisuus ja katkeruus, pettymys oli valunut pois. Jäljellä oli vain pohjaton tyhjyys, joka ei tuntunut miltään. Ei edes kivulta tai pistolta rinnassa. Oli vain tavattoman typerä olo. Typerä ja sinisilmäinen. Minä kun olin oikeasti kuvitellut hänen välittävän minusta. Olin kuvitellut sanojen merkitsevän hänelle yhtä paljon, kuin ne merkitsivät minulle. Luullut, että hän oikeasti rakasti minua, kun kertoi sen. Mutta sanoihin ei voinut luottaa, miehiin ei voinut luottaa, enkä tiennyt enää, saatoinko luottaa itseenikään.

Vapaapäivät olivat pahimpia. Olin yksin. Koko päivän. Vain minä ja ajatukseni. Huutavat, ivailevat, haukkuvat, syyttävät, viettelevät ajatukseni. Mitä jos. Sillä olin kiusannut itseäni aikani. Kiusasin ehkä vieläkin.
Mitä jos olisin ollut valppaampi? Mitä jos en olisi vain koskaan rakastunutkaan Williin. Mitä jos en oikeasti edes rakastanut häntä? Niin. Mitä rakkaus oikeastaan olikaan?

Netflix kysyi, olinko vielä täällä. Kyllähän minä olin. Ajatukset sakkasivat ja sitten taas kierivät takaperin. Poukkoilivat ja valittivat.
Tungin suklaata suuhun ja kuuntelin. Satoi taas. Aina satoi, mutta sade oli sielunsiskoni. Surullista ja puhdasta, vaikken ollutkaan kuin toista. Hänen siniset silmänsä pomppivat taas silmäluomieni takana ja vatsanpohjasta kouraisi. Olin niin säälittävä. Tarvitsin ystäviä, mutten jaksanut hankkia sellaisia. Liikaa vaivaa. Liian raskasta. Ja kuka nyt jaksaisi katsella tällaista epäonnistujaa kovin pitkään?

Raahauduin vessaan rakon vaatiessa. Vaahdotin kädet ja tutkailin itseäni peilistä. Auringon puute sai kalvakat kasvoni näyttämään sairailta, ripsivärin jämät silmänympärillä väsyneeltä. Suu oli pelkkä viiva ja katse syyttävä että tavattoman kyllästynyt. Mikään ei kiinnostanut, mikään ei innostanut. Oliko tämä masennusta? Että en jaksanut aamulla nousta sängystä, että en yksinkertaisesti vain kyennyt nousemaan ja kiskomaan sitä saatanan hupparia ylleni lattialta ja lähtemään töihin? Mutta eihän se niin voinut olla. En minä ollut masentunut, sillä töihinhän minä aina pääsin. Vaikka sitten kahvin voimalla.

Kallistin päätäni. Tummanruskeat hiukset heilahtivat ja tyhjät silmät toljottivat takaisin. Tälle pitäisi ehdottomasti tehdä jotain. Ehdottomasti. Ei auttanut jäädä synkistelemään, yksi mies se vain oli. Ei koko elämä. Huuhtaisin kasvot kylmällä vedellä, uskottelin olon tuntuvan paremmalta. Minä menisin ulos tänään. Niin minä menisin. Laittautuisin oikein hienoksi ja peittäisin sirpaleisen sydämeni.

Ja ehkä silloin minä poimin ensimmäisen palasen itsestäni, jonka elämä oli viskannut maahan ja tallonut. Ehkä silloin aloin koota itseäni uudelleen. Tai sitten vain yritin mahdotonta, koska en halunnut olla yksi niistä, jotka ohikulkija löytäisi kallo murskana junaraiteilta, tai kala joenpohjasta. Jota kukaan ei muistaisi tai kaipaisi, joka olisi tehnyt maailmalle vain palveluksen pakenemalla.