Rakastathan mua vielä aamulla?

Kolmastoista

Viikko. Viikko oli kulunut. Hänestä ei ollut kuulunut, ei mitään. Olin ajatellut itseni kipeäksi, murehtinut masennustani tummemmaksi. Ei tästä tullut mitään. Katumus riepoi minua kahteen suuntaan, pettymykseen ja suruun. Olin katkera. Olisihan se pitänyt arvata, eikö vain? Ettei mikään merkinnyt mitään.

Etten minä merkinnyt mitään.

Ja miksi olisinkaan? Eihän Ethanin pitänyt olla minullekaan mitään vakavaa. Eikä hän ollutkaan. Hän oli vain yksi tavattoman ihana yö, unohdettu, mutta lämmöllä muisteltu. Hukutin itseni töihin ja kahviin.

Kaksi viikkoa. En voinut päästää irti. Mikä minua vaivasi? En ollut koskaan tuntenut näin, mitä tämä oli? En minä ollut rakastunut. Pöh sellaiselle. Tämä oli jotain muuta. Mitä? Kävin ostamassa lisää tupakkaa ahdistukseeni ja polttelin parvekkeen pimeässä ketjua. Unohda.

Kolme viikkoa. Olo alkoi olla turta. Enää en jaksanut miettiä, en jaksanut yliajatella. Se oli sitä mitä se oli - ei mitään. Seisoin kaupan karkkihyllyllä miettien mitä veisin kotiin. Suklaata vai turkinpippureita, hmm. Nappasin turkinpippurit koriini, suklaata söivät surulliset, enkä minä ollut surullinen. Kotimatkalla satoi taas vettä ja bussi oli täynnä humalaisia juhlijoita menossa baariin. Ikävä vihlaisu tuntui rinnassa, ei tehnyt yhtään mieli lähteä viihteelle. Minä pelkäsin, mitä saattaisin löytää kantapaikastani, mutten halunnut myöntää sitä itselleni. Että hänellä olisi joku toinen.

Siksi minä linjaa vaihtaessani en edes halunnut vilkaista baarille päin. Tuijottelin irvisteleviä valkeita - tai ainakin joskus valkeita - tennareitani, lätäköistä heijastuvia valoja vasten pimeää, kuuntelin liikenteen sykettä. Viileä syystuuli puhalsi katujen läpi, luikahti sisään nahkarotsini helmasta ja sai minut värisemään. Hitto että olikin kylmä.

Pitelin toisella kädellä kiinni lierihatustani, erehdyin katsahtamaan tielle bussin toivossa, mutta näinkin jotain muuta. Jotain, mikä sai sisuskaluni käännähtämään ympäri ja palan nousemaan kurkkuun. Ethan. Siellä niin. Taksitolpan liepeillä. Hän tuijotteli keskittyneenä puhelimeensa, tilasi varmaankin ajoneuvoa. Hän oli yhtä komea kuin viimeksi, ehkä komeampikin. Pientä sänkeä leuassa, hiukset sateesta kosteat, vaikka katos suojeli kauneimpia kiharoita.

Pitäisikö mennä luo?

Yhtäkkinen halu valtasi mieleni. Kyllä. Halusin niin kovasti, että sattui. Kaikki tukahdutettu oli yhtäkkiä niin elossa, liian vahvasti. En osannut käsitellä tätä. Otin ensin yhden askeleen, toisen, ja sitten baarin ovi aukesi ja miehen luo syöksyi mustatukkainen jumalatar. Seisahduin paikoilleni sateeseen katselemaan.

Nainen sukelsi Ethanin kainaloon, suuteli tämän poskia ja sujautti kätensä sisään takin avonaisesta vetoketjusta himon tuttu kiilto silmissään. Ensimmäinen pisto tuntui vatsassa. Ethan tuijotti vain puhelintaan ja minä tunsin pientä voitonriemua, joka kuitenkin tukahtui, kun mustatukainen tarttui miehen kasvoihin ja painoi rajulla liikkeellä huulensa Ethanin omille, söi tätä pian elävältä. Eikä Ethan tehnyt mitään torjuakseen häntä.

Sitten taksi saapui. Ethan avasi oven tuolle naiselle niin kuin oli avannut minulle. Sitten hän nosti sinisenä hehkuvat silmänsä ja huomasi minut. Tai sen mitä minusta oli jäljellä; ripsivärit pitkin poskia sateesta ja kyynelistä, märästä huopahatusta valuvat vesinorot, tyhjä kuori ja verta itkevä sydän.

En osannut lukea hänen ilmettään. Se kivettyi ja katosi. Hetki oli samassa ohitse, ja hän katosi toiselle puolen takapenkkiä, jätti minut sateeseen. Toinen pistos väänsi veistä sydämessä, ja minä mietin kuumeisesti että miksi. Miksei elämässäni voinut onnistua mikään. Ja kun tajusin bussini ajavan pariskunnan perävalojen perään, kirosin itseni alimpaan helvettiin.

Kuinka

Vitun

Kliseistä.