Rakastathan mua vielä aamulla?

Seitsemästoista

Ethan oli ottanut yhteyttä monesti. Puhelimeni ilmoitti vähintään kerran päivässä viesteistä, joihin en koskaan vastannut. Luin ne, olin sen verran heikkomielinen kuitenkin.

Hän oli huolissaan ja se suututti minua.
En ollut hänen kadonnut leikkikalunsa. En ollut hänen omaisuuttaan. Hänellä ei ollut mitään oikeutta olla, varsinkaan, kun sängynlämmittäjänä oli joka ilta joku toinen.

Istuin olohuoneessa ja survoin pikanuudelia suuhuni. Huomenna minulta menisi kämppä alta, enkä ihme kyllä tuntunut olevan asiasta moksiskaan. Se ei tuntunut miltään. Ehkä saisin hyvällä tuurilla keuhkokuumeen tai aivoverenvuodon, voisin kuolla kadulle ja päästää irti surullisesta elämästäni. Antaa jonkin muun vieda säälittävän sieluni, kun en itse siihen pystynyt. Ajatus toi melankolista lohdutusta. Jatkoin nuudelinsyöntiäni, ja lopulta nukahdin viimeiseksi yöksi jumalalliseen sänkyyni, vaikka se kova olikin.

Aamu tuli hiljaa. Se silitti untani ohuemmaksi, kunnes valo puikahti sisään verhon raosta ja häikäisi suljettuja silmiäni. Lojuin sängyssä hyvän tovin, nautin viimeisistäkin raukeuden rippeistä venytellen makeasti. Suunnistin kylpyhuoneeseen pesemään hampaani, jonka jälkeen tiputin harjan ja tahnan mustaan kangaskassiini, joka lepäsi valmiina sohvan käsinojalla.

Söin baanaanin jos toisenkin, heitin loput tertusta laukkuuni. Vaihdoin ylleni ehdottoman lempiasuni; mustat, lahkeista leveät korkeavyötäröiset farkut, löysän valkean t-paidan, jonka rinnuksiin oli printattu musta kissa pinkeillä aurinkolaseilla. Harjasin hiukseni ja asettelin lierihatun päähäni, senkin mustaan sointumaan. Heittelin kassiin vielä kaikki arvotavarat, korut ja puhtaita alusvaatteita, jopa keittiöveitsen.

Kasvoni jätin meikittömiksi, ulkona minun ei tarvitsisi olla mitään muuta kuin olin. Kiskoin maiharit jalkaani ja nahkarotsin niskaani, astuin viimeistä kertaa ulos pienen asuntoni puisesta ovesta.
Jätin avaimet pirstaloituneen keittiönpöydän päälle.

Matkani jatkui kadulle, jonka vilinä ja harvinainen auringonpaiste saivat hymyn kutittamaan suupieliäni. Kuinka ironista. Kävelin monta tuntia. Minä vain kävelin ja katselin kahviloissa istuvia iloisia ihmisiä, suojatien yli juoksentelevia lapsia ja taivaalla raukeana lipuvia pilviä.

Pian huomasin kulkevani tuntemattomilla teillä, saapuvani kaupunkini prameammalle asuinalueelle. Löysin ilokseni puiston, jonka suihkulähteen reunalle istuin lopulta lepuuttamaan jalkojani. Ne olivat kävelystä väsyneet, ja selkääni särki. Siristelin silmiäni auringon kirkkaissa säteissä ja kuorin itselleni toisen banaanin nälkää vastaan.

Kukaan muu ei vaeltanut puiston hyvin hoidetuilla poluilla. Ehkä ihmiset olivat liian kiireisiä. Heiluttelin jalkojani ja upposin ajatuksiini tuijotellessani varpaitani.

Mitäs nyt?

En minä ollut koskaan ollut koditon. Mitä kodittomat tekivät? Hmm. Kuuntelin lintujen viserrystä ja pieni runo alkoi muodostua päässäni. En minä koskaan ollut mitään kirjoittanut, olin inhonnut kirjoittamista. Silti tartuin puhelimeeni ja hahmottelin hatarasti sanoja muistioon, kunnes aurinko alkoi laskea.

Sitten kaivoin suihkulähteestä monta kourallista kolikoita.